Tekstit

Seurakuntakipuilua

Kirjoitin tänään Facebookiin päivityksen kehoyhteydestä, ja muistelin kolmen vuoden takaisia tunnelmia. Silloin ei elämästä puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suljin pois kehon signaalit kivusta, väsymyksestä ja sairaudesta, siihen pisteeseen asti että uudenvuoden juhlamessussa saarnasin kanyyli kädessä. Sain viikon verran suonensisäisiä antibiootteja, ja kaulani imusolmukkeet olivat niin turvonneet että jouduin pitämään kauluspaitani ylintä nappia kiinni. Silti en suostunut pysähtymään.
Pakenin todellisuutta niin kovaa kuin pystyin. Keskityin siihen, missä kykenin unohtamaan omat haasteeni. Töiden ulkopuolella olin heti kasvotusten sen totuuden kanssa, mitä en kestänyt. Pakenin itseäni. Pakoani myös pönkitti vahvasti uskonhenkinen julistus, jossa ei ollut tilaa sairaudelle tai heikkoudelle. Uskoin että Jumala on jo tehnyt kaiken, ja minut täytyi vain uskoa. Ja seurakunnan johtajana minun todella täytyi uskoa! Sairaiden oli parannuttava. Ei ollut vaihtoehtoa.
Minulle on tärkeä…

Kaikki.

Läntisissä kirkoissa vietetään tänään helluntaita, kirkon syntymäpäivää. Pyhän Hengen vuodatus muutti pelokkaan ihmisjoukon rohkeiksi julistajiksi, ihmisten ja Jumalan palvelijoiksi. Alkuseurakunta syntyi. Pyhä Henki tuli kaikkien ylle, jotta kaikki voisivat tavoittaa kaikki. Jumala antoi kaikkensa, ainokaisen Poikansa ja vuodatti Pyhän Henkensä, jotta Hän saisi omakseen kaikki. Kaikki.
Joskus me tahdomme unohtaa Jumalan suunnitelman inklusiivisuuden, ja asetamme ihmisille esteitä heidän etsiessään Jumalaa. Siksi kirjoitan tänään niille, jotka ovat kohdanneet samanlaisia (näennäisiä) esteitä kuin minä. Ihmisille, jotka ovat rukoilleet Jumalaa ottamaan pois erilaisuuden, ja kokeneet jäävänsä ilman vastausta. Ihmisille, jotka ovat väsyneet sillä tiellä, ja uupuneet ihmisten asettamiin epärealistisiin vaatimuksiin. Ihmisille, jotka ovat pelänneet olevansa lopullisesti ulkopuolella. Tänään vietetään kirkon syntymäpäivää, ja myös SINUT on kutsuttu. Kukaan vieraista ei vastaa kutsulistasta…

Oman elämäni pakolainen

Sovintosunnuntai. Pyörittelin sanaa mielessäni eilen ajellessani Kokkolasta takaisin Kuopioon. Tutut maisemat vilisivät silmissäni, ja mieleen palasivat monet herätyskokoukset matkan varrelle sattuvilla paikkakunnilla. Kälviä, Kannus, Nivala, Pyhäjärvi, Kiuruvesi. Sen elämänvaiheen ilot ja surut tulvivat mieleeni. Kaipuuta, ahdistusta, menetyksen tuskaa ja toisaalta vapauden tunnetta, ristiriitaisia tunteita ja muistoja. Sovintoa menneen kanssa näytti sisimpäni edelleen kaipaavan. 
Kuuntelin välillä saarnaa, ja palasin taas sanan äärelle. Sovintosunnuntai. Oltiin asian ytimessä.
Elämä on täynnä ristiriitoja. Omalla kohdallani niitä on poikkeuksellisen paljon, sillä äkillisestä elämänmuutoksesta on vielä hyvin vähän aikaa. Hyppy opettajasta oppijaksi (se on tehnyt äärimmäisen hyvää, ja se on tervehdyttänyt niin uskonelämääni kuin koko elämääni muutenkin, ja tuonut minut varmasti enemmän oikealle paikalle suhteessa Jumalaan), vahvasta ja kokemuksellisesta kristillisyydestä maltillisempaan…

Kirje konservatiivisille ystävilleni

Et voi olla sekä homo että kristitty.
On pakko myöntää että se sattuu. Aluksi sattui se, kun kerroin mitä minä tunnen, ja ihmiset eivät ottaneet sitä todesta. Moni oli sitä mieltä, että se oli vain paha henki joka puhui minussa. Että minä en oikeasti tuntenut niitä tunteita joita tunsin, että tämä kaikki ei ollut alkanut kuusivuotiaana, että tämä kaikki vain oli vihollisen valhetta ja homouden henkivallan ääntä. Että minä en kertakaikkiaan ollut homo, olinhan kristitty! No, näitä asioita nyt on vatvottu niin paljon että tuo osuus ei enää herätä minkäänlaisia tunteita. Jos joku haluaa elää sellaisessa käsityksessä todellisuudesta niin eläköön. Se, mikä kuitenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä, on se kun veli tai sisko sanoo että en samanaikaisesti voi olla kristitty. Ei kai ihmisellä ole valtaa sitä ottaa toiselta pois?
En tiedä miksi tämä sattuu niin paljon. Ehkä siksi, että ajattelen uskon olevan yhteinen asia, että siihen sisältyy tärkeänä osana yhteys, jaettu elämä, kollektiivinen tunn…

Aito elämä

Vuosia olen tehnyt listoja, asettanut tavoitteita ja pilkkonut niistä osatavoitteita. Olen nauttinut siitä! Se on antanut suuntaa, ja auttanut hahmottamaan tulevaisuutta. Uskon edelleen että sillä on tärkeä funktio. Hyvin usein me kierrämme elämämme ongelmia kuin kissa kuumaa puuroa, ja niiden tiedostaminen helpottuu kartoittamalla elämää. Missä olin vuosi sitten? Miltä Jumala-suhteeni näytti vuosi sitten, entä miltä se näyttää nyt? Entäs ihmissuhteeni? Talouteni? Liikuntatottumukseni? Joskus tilannearvion tekeminen on raakaa, mutta vain todellisuuden kohtaamalla voi havaita muutostarpeet - ja päästä iloitsemaan edistysaskelista!
Puolitoista vuotta sitten menetin kyvyn katsoa eteenpäin, ja sitä ei ole ollut helppoa tavoitella uudelleen. Eteenpäin katsominen edellyttää turvallisuudentunnetta, ja sitä, että on sinut myös menneisyytensä kanssa. Pelon ja häpeän tahrima sydän ei uskalla unelmoida, hädin tuskin se uskaltaa elää. Huomasin itse, että minulla meni romahdukseni jälkeen pitkään e…

Parasko edessäpäin?

Kuluneet viikot ovat olleet äärimmäisen haastavia. Jo kesällä minua alkoivat piinata toistuvat takaumat menneistä tapahtumista. Osa muistiraidoista oli ikään kuin rikki, ja jonkin menneen tapahtuman tunteet saattoivat välittyä nykyhetkeen yhdessä hajanaisten kuvien tai aistimusten kanssa. Aivan kun ennen vanhaan VHS-kasettia katsoessa saattoi joutua katsomaan pätkän jotain aivan muuta kesken kaiken, jos joku perheenjäsenistä oli erehtynyt nauhoittamaan pätkän jotain muuta kasetin päälle. Ja oikeassa elämässä kun ei sitä kelausnappulaa ole, on kaikki vain kahlattava läpi. Kokemukset saivat lopulta nimen: posttraumaattinen stressioireyhtymä. Nuoruusvuosina kiusannut migreeni oli poissa useamman vuoden, nyt toistuvat kohtaukset tekevät olosta välillä hyvinkin tuskaisen. Tämä yhdistettynä takaumiin on todella uuvuttavaa. Kesken raskaan viikon sain kahdelta eri tutulta samankaltaisen viestin, jotka iskivät ytimeen.
Patrick, muista että paras on vielä edessäpäin.
Oli jotenkin nöyryyttävää huom…

Yhteinen uskomme

Kuluneen kesän aikana olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa, jotka ovat jättäneet vapaakristillisyyden. Koska olen itse jollain tapaa ajautunut tiiviin yhteisön ulkopuolelle, olen ehkä ollut helposti lähestyttävissä. En koe että olisin kykeneväinen antamaan neuvoja, mutta mielelläni olen kuunnellut. Havaintoni ovat olleet melko lailla samansuuntaisia kaikkien kohdalla. Moni jättää vahvankin liikehdinnän, koska kokee pohjimmiltaan olevansa yksin. He löytävät hengellisen kotinsa perinteisemmästä ympäristöstä, ehkä luterilaisuudesta, jossa usko näyttäytyy toisenlaisena. Helluntalaisten keskuudessa trendiksi näyttää nousseen kalvinismi.

Jollain tapaa tämä on minulle kivulias asia, koska olen itse ollut rakentamassa karismaattista yhteisöä, ja vapaakristillisyys on minulle kotikenttää. Olen kuitenkin löytänyt uskon luterilaisessa seurakunnassa. Tunnistan problematiikan. Aina uskonpuhdistuksesta lähtien protestanttisessa kristillisyydessä kantavana ajatuksena on ollut "Sola Scri…