Matkantekoa

Vuosia olen tehnyt listoja, asettanut tavoitteita ja pilkkonut niistä osatavoitteita. Olen nauttinut siitä! Se on antanut suuntaa, ja auttanut hahmottamaan tulevaisuutta. Uskon edelleen että sillä on tärkeä funktio. Hyvin usein me kierrämme elämämme ongelmia kuin kissa kuumaa puuroa, ja niiden tiedostaminen helpottuu kartoittamalla elämää. Missä olin vuosi sitten? Miltä Jumala-suhteeni näytti vuosi sitten, entä miltä se näyttää nyt? Entäs ihmissuhteeni? Talouteni? Liikuntatottumukseni? Joskus tilannearvion tekeminen on raakaa, mutta vain todellisuuden kohtaamalla voi havaita muutostarpeet - ja päästä iloitsemaan edistysaskelista! Puolitoista vuotta sitten menetin kyvyn katsoa eteenpäin, ja sitä ei ole ollut helppoa tavoitella uudelleen. Eteenpäin katsominen edellyttää turvallisuudentunnetta, ja sitä, että on sinut myös menneisyytensä kanssa. Pelon ja häpeän tahrima sydän ei uskalla unelmoida, hädin tuskin se uskaltaa elää. Huomasin itse, että minulla meni romahdukseni jälkeen pitk...

Kuluneet viikot ovat olleet äärimmäisen haastavia. Jo kesällä minua alkoivat piinata toistuvat takaumat menneistä tapahtumista. Osa muistiraidoista oli ikään kuin rikki, ja jonkin menneen tapahtuman tunteet saattoivat välittyä nykyhetkeen yhdessä hajanaisten kuvien tai aistimusten kanssa. Aivan kun ennen vanhaan VHS-kasettia katsoessa saattoi joutua katsomaan pätkän jotain aivan muuta kesken kaiken, jos joku perheenjäsenistä oli erehtynyt nauhoittamaan pätkän jotain muuta kasetin päälle. Ja oikeassa elämässä kun ei sitä kelausnappulaa ole, on kaikki vain kahlattava läpi. Kokemukset saivat lopulta nimen: posttraumaattinen stressioireyhtymä.   Nuoruusvuosina kiusannut migreeni oli poissa useamman vuoden, nyt toistuvat kohtaukset tekevät olosta välillä hyvinkin tuskaisen. Tämä yhdistettynä takaumiin on todella uuvuttavaa. Kesken raskaan viikon sain kahdelta eri tutulta samankaltaisen viestin, jotka iskivät ytimeen. Patrick, muista että paras on vielä edessäpäin. Oli joten...

Kuluneen kesän aikana olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa, jotka ovat jättäneet vapaakristillisyyden. Koska olen itse jollain tapaa ajautunut tiiviin yhteisön ulkopuolelle, olen ehkä ollut helposti lähestyttävissä. En koe että olisin kykeneväinen antamaan neuvoja, mutta mielelläni olen kuunnellut. Havaintoni ovat olleet melko lailla samansuuntaisia kaikkien kohdalla. Moni jättää vahvankin liikehdinnän, koska kokee pohjimmiltaan olevansa yksin. He löytävät hengellisen kotinsa perinteisemmästä ympäristöstä, ehkä luterilaisuudesta, jossa usko näyttäytyy toisenlaisena. Helluntalaisten keskuudessa trendiksi näyttää nousseen kalvinismi. Jollain tapaa tämä on minulle kivulias asia, koska olen itse ollut rakentamassa karismaattista yhteisöä, ja vapaakristillisyys on minulle kotikenttää. Olen kuitenkin löytänyt uskon luterilaisessa seurakunnassa. Tunnistan problematiikan. Aina uskonpuhdistuksesta lähtien protestanttisessa kristillisyydessä kantavana ajatuksena on ollut "Sola S...

Onkohan kukaan kirjoittanut kirjaa aiheesta ”Kun mies sairastuu”? Ellei, niin täytyisi laittaa listalle. Enkä nyt puhu miesflunssasta. Puhun niistä tapauksista, joista me miehet keskenäänkin puhutaan mieluiten vain saunassa. Tarkoitan etenkin uupumusta, masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. On nöyryyttävää kun joutuu myöntämään, että ei vain jaksa. Se on varmasti sitä useimmille, mutta miehille sen myöntäminen tuntuu olevan erityisen haastavaa. Että voimavarat eivät ole mitä ne kerran olivat. On hämmentävää kun joutuu pyytämään ystävältään anteeksi suuttumistaan, ja sanomaan ”minä vaan voin nyt huonosti”. Pitkään sitä syyttääkin kaikkia ja kaikkea mahdollista muuta, mutta jossain kohti joutuu myöntämään, että nyt se olen minä joka voin huonosti. Nyt minä olen väsynyt, loppu, slut. Finito. Ja sepäs onkin kova isku vyön alle, sydämeen ja peruselintoimintoihin. KYLLÄ MIES JAKSAA! Kirjan kirjoittaminen ei ehkä auttaisi miehiä, koska useimman täytyy varmaan juosta sei...

Viimeksi kirjoitin erämaasta. Sen jälkeen vietin enemmän aikaa hiljaisuudessa, levossa. Hiljaa sisimpääni alkoi muodostua sanat.  "Kuka tuolta tulee, rakkaaseensa nojaten ?" (KV 8:5)  Vain nojaamalla Häneen voin mennä eteenpäin. Oi, kunpa olisin havahtunut isteriittoisuuteeni jo aiemmin! Muistan hyvin, kuinka eräs ystävä romahdukseni yhteydessä kysyi minulta, mitä oikein oli tapahtunut. "Sinähän sanoit, että olet täysin kuollut itsellesi"! Niin, silläkin menin kehuskelemaan, että tässä nyt olisi teille sellainen joka on täysin kuollut. Vaan eipä kuolleet puhu, eikä itselleen kuollut kuolemallaan kehuskele. Niin kiinni olin kuitenkin omissa teoissani, etten Rakkaaseeni nojannut. Erämaatekstien lukemisen yhteydessä tulin toisen lauseen äärelle, joka herätti jotan sisimmässäni. Olinhan saarnannutkin siitä useamman kerran! Mikä tuolla tulee erämaasta kuin savupatsaat, tuoksuten mirhalta ja suitsukkeelta, kaikkinaisilta kauppiaan hajujauheilt...

On vaikea pukea sanoiksi sitä, missä minä olen. Tekisi mieli pyrkiä ymmärrykseen, mutta samalla haluan purkaa juuri niitä tottumuksia ja ajatusmalleja, pyrkimyksiäni ymmärtää ja kyetä selittämään. Omaa pyrkimystä hallita tilannetta. On raastavaa päästää irti, kun ei näe mitään. Toki olen tehnyt sen lukemattomia kertoja ennen - mutta nyt tämän kaikista kipeimmän asian kohdalla se on erilaista. Ei ole mitään pakotietä. Yhtäkkiä erämaa ei ole pelottava paikka. Siitä on tullut paikka jossa Jumala ruokkii kun ihmisten kaivamat kaivot ovat kuivuneet. Siitä on tullut paikka, jossa kaikki totuttu on kuihtunut pois. Siitä on tullut paikka, jossa rönsyilevä hengellisyys puretaan, ja vain yhteysateria Mestarin kanssa on jäljellä. Tämä on se paikka jossa taivaan linnut ruokkivat profeetan, kun ihmisten kattamat pöydät olivat jääneet taakse. Tämä on se paikka, jossa Mooseksesta tuli nöyrin palvelija maan päällä, ja jossa hän kohtasi palavan pensaan. Minä en usko että pensas on lakannut palamas...

Laskeva aurinko värjäsi taivaankantta ensin aprikoosin ja persikan sävyillä,  sitten yhä intensiivisemmin, kunnes puiden latvat näyttivät liekehtivän vastarannalla. Jäällä näkyi muutama sula kohta, murhaavan tummia läikkiä. Se oli kuin luonnon taidenäytös, hitaasti muuttuva kontrastien tanssi: toisaalla syvänsininen taivas ja ujostelevat tähdet, niiden alla kevättä aavisteleva järven jää. Toisaalla päivän viimeiset, ikään kuin tiivistetyt valonsäteet. Ilo ja haikeus vuorottelivat, sydämen tilasta kilpaa kävivät. Jokin siinä herätti niin vahvoja tunteita. Ollapa siellä, missä taivas ja maa kohtaa, tuossa hohtavassa kaistaleessa. Persikoiden ja aprikoosien maassa, illan levon koittaessa. Kun tuska kasvaa suureksi tapahtuu merkillisiä asioita. Betoniviidakosta on vain pakko päästä ulos, ja luonto alkaa puhutella aivan uudella tavalla. Tuulen humina puissa, karut ja kauniit yksityiskohdat jään ja kiven kohdatessa, hiljaisuuden välittämät viestit… Henkinen tuska voi olla...