Matkantekoa

Eilen sain taas kokea jotain sellaista mitä olen niin kaivannut – ylistää ja rukoilla yhdessä toisten siskojen ja veljien kanssa. Kaipaan sitä niin paljon että se ajoittain aivan sattuu! Se on nimittäin aivan käsittämätön tunne kun rukoilet jonkun puolesta, ja pikkuhiljaa alat erottaa jotakin, ja sisälläsi kasvaa jokin rohkaisun sana tai kuva jonka saat jakaa. Silti se herätti eilen myös ristiriitaisia tunteita. Olen välillä kokenut olevani ikään kuin ”hylsy” siitä mitä olin. Ammus on ammuttu, tehtävä suoritettu, ja se mitä on jäljellä on tyhjä kuori joka voidaan heittää pois. Puoli vuotta sitten kaikki halusivat pitää yhteyttä ja olla ystävä, ehkä osittain siksi että he kokivat Jumalan käyttävän minua erityisellä tavalla. Sitten kun sisäiset taisteluni tulivat esiin loppuivat yhteydenotot kuin seinään. Toisaalta tämä on laajentanut ymmärrystäni siitä, mitä se tarkoittaa että meillä on ”aarre saviastioissa”.   Aina kun Jumala käyttää meitä on se aarretta saviastiassa, mutta silt...

Isot, kultaiset kirjaimet koristivat kirjan kantta. Sormeni koskettelivat kullattuja reunuksia, kuluneita sivuja. Sadat kerrat olivat sormeni juosseet pitkin sivuja kun saarnatessani etsin mieleen tullutta kohtaa. Olin etsinyt – ja löytänyt – noilta sivuilta niin paljon lohdutusta, voimaa, neuvoa ja viisautta. Nyt, kaiken paljastuttua, ymmärsin kuitenkin etten ollut soveltanut sitä kaikkea. Muistan hyvin tuon hetken osastolla, romahdukseni jälkeen, kun ensimmäistä kertaa tartuin Raamattuuni. Koin epävarmuutta ja häpeää. Olin kokenut sitä monta kertaa ennenkin, aina kun olin langennut olivat nuo tunteet läsnä jollain tavalla. Nyt tilanne oli kuitenkin erilainen, koska kaikki oli niin eri tavalla todellista kun kaikki oli tullut ilmi. Ne eivät enää olleet toisistaan erillään olemassa olevia todellisuuksia. Nyt maailmat kohtasivat kaikella rajuudellaan, ja syyllisyys ja häpeä painoivat paljon enemmän kuin Raamattu kädessäni. Olenko enää oikeutettu lukemaan tätä kirjaa? Miten luen sit...