Matkantekoa

Viimeksi kirjoitin erämaasta. Sen jälkeen vietin enemmän aikaa hiljaisuudessa, levossa. Hiljaa sisimpääni alkoi muodostua sanat.  "Kuka tuolta tulee, rakkaaseensa nojaten ?" (KV 8:5)  Vain nojaamalla Häneen voin mennä eteenpäin. Oi, kunpa olisin havahtunut isteriittoisuuteeni jo aiemmin! Muistan hyvin, kuinka eräs ystävä romahdukseni yhteydessä kysyi minulta, mitä oikein oli tapahtunut. "Sinähän sanoit, että olet täysin kuollut itsellesi"! Niin, silläkin menin kehuskelemaan, että tässä nyt olisi teille sellainen joka on täysin kuollut. Vaan eipä kuolleet puhu, eikä itselleen kuollut kuolemallaan kehuskele. Niin kiinni olin kuitenkin omissa teoissani, etten Rakkaaseeni nojannut. Erämaatekstien lukemisen yhteydessä tulin toisen lauseen äärelle, joka herätti jotan sisimmässäni. Olinhan saarnannutkin siitä useamman kerran! Mikä tuolla tulee erämaasta kuin savupatsaat, tuoksuten mirhalta ja suitsukkeelta, kaikkinaisilta kauppiaan hajujauheilt...

On vaikea pukea sanoiksi sitä, missä minä olen. Tekisi mieli pyrkiä ymmärrykseen, mutta samalla haluan purkaa juuri niitä tottumuksia ja ajatusmalleja, pyrkimyksiäni ymmärtää ja kyetä selittämään. Omaa pyrkimystä hallita tilannetta. On raastavaa päästää irti, kun ei näe mitään. Toki olen tehnyt sen lukemattomia kertoja ennen - mutta nyt tämän kaikista kipeimmän asian kohdalla se on erilaista. Ei ole mitään pakotietä. Yhtäkkiä erämaa ei ole pelottava paikka. Siitä on tullut paikka jossa Jumala ruokkii kun ihmisten kaivamat kaivot ovat kuivuneet. Siitä on tullut paikka, jossa kaikki totuttu on kuihtunut pois. Siitä on tullut paikka, jossa rönsyilevä hengellisyys puretaan, ja vain yhteysateria Mestarin kanssa on jäljellä. Tämä on se paikka jossa taivaan linnut ruokkivat profeetan, kun ihmisten kattamat pöydät olivat jääneet taakse. Tämä on se paikka, jossa Mooseksesta tuli nöyrin palvelija maan päällä, ja jossa hän kohtasi palavan pensaan. Minä en usko että pensas on lakannut palamas...