Erämaassa

On vaikea pukea sanoiksi sitä, missä minä olen. Tekisi mieli pyrkiä ymmärrykseen, mutta samalla haluan purkaa juuri niitä tottumuksia ja ajatusmalleja, pyrkimyksiäni ymmärtää ja kyetä selittämään. Omaa pyrkimystä hallita tilannetta. On raastavaa päästää irti, kun ei näe mitään. Toki olen tehnyt sen lukemattomia kertoja ennen - mutta nyt tämän kaikista kipeimmän asian kohdalla se on erilaista. Ei ole mitään pakotietä.

Yhtäkkiä erämaa ei ole pelottava paikka. Siitä on tullut paikka jossa Jumala ruokkii kun ihmisten kaivamat kaivot ovat kuivuneet. Siitä on tullut paikka, jossa kaikki totuttu on kuihtunut pois. Siitä on tullut paikka, jossa rönsyilevä hengellisyys puretaan, ja vain yhteysateria Mestarin kanssa on jäljellä. Tämä on se paikka jossa taivaan linnut ruokkivat profeetan, kun ihmisten kattamat pöydät olivat jääneet taakse. Tämä on se paikka, jossa Mooseksesta tuli nöyrin palvelija maan päällä, ja jossa hän kohtasi palavan pensaan. Minä en usko että pensas on lakannut palamasta. Jumalan valtakunnassa on vain yksi aikamuoto - preesens. Jumala on. Kristuksessa yhdistyy mennyt ja tuleva, Hän on Alpha ja Omega. Siksi erämaassa vaeltava voi vielä tänäänkin kohdata palavan pensaan, enkä siksi luovu toivosta.

Erämaassa olen pyytänyt lupaa palvella Häntä, jos edes Hänen jalkojaan saisin hoitaa, edes jalkopäässä Hänen ruumistaan, seurakuntaa, palvella. Erämaassa sekin riisutaan kun Hän alkaakin hoitaa minun, syntisen, jalkoja.

En ymmärrä paljoakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Näen ja kuulen paljon sanoja, jotka ovat kutistamassa kristinuskon populismiksi. On iskulauseet ja yksinkertaiset mielipiteet, jotka ei kuitenkaan anna mitään apua kärsivälle. En puhu nyt omasta tilanteestani, vaan sivustaseuraajana monen muun kipuilevan, kärsivän ja kipeän ihmisen tarinan tuntevana. On helppoa kertoa mitä mieltä asioista on, on helppoa kertoa miten niiden tulisi olla, mutta raskasta tulla toisen taakkaa kantamaan. Kuitenkin se saattaisi olla lähempänä Kristuksen tapaa toimia. Mutta kuka minä olen sanomaan mitään? Olen itse toiminut samoin. Antanut yksinkertaisen vastauksen, mutta jättänyt hätää kärsivän ihmisen yksin. Kertonut että tämä on voitettu jo, mutta jättänyt osoittamatta mitä se tarkoittaa. Kertonut että Jumala rakastaa - ja minäkin, mutta vetäytynyt kauemmaksi kun tilanne ei heti muuttunut. Olen itse kohdellut lähimmäistä arvottomasti, ja pettänyt kutsuni paimenuuteen ja epäonnistunut vaelluksessani kohti Kristuksen kaltaisuutta. Ehkä juuri siksi tiedän mistä puhun. Ehkä virheistä täytyy puhua enemmän. Ehkä silloin Kristuksen voima pääsee suuremmaksi. 

Erämaassa muut äänet ovat hiljenneet, ja kaipuu kasvaa vahvempaan Paimenen äänen kuulemiseen. Niin helposti asiasta tulee liian monimutkainen: kuitenkin on kyse rakkaussuhteesta Häneen. Niin salakavalasti mukaan hiipii kuitenkin itseriittoisuutta, kun erämaa pysyy kuivana, eikä sateita näy. Silti oma riuhtominen vain väsyttää entisestään. Voi vain luottaa, että kuivan pintakerroksen alla on siemeniä, jotka sateen tullen vielä kasvavat kukoistukseen. Voin vain luottaa.

Kommentit

  1. Toivottavasti sulla on seurakunta niin ettet jää yksikseen :)

    VastaaPoista
  2. Luottamus ja kuunteleminen tässä ja nyt. ("Entiset ajatukseni ovat jo merkityksettömiä; vain kirjoitettua tekstiä".). Askeleet .......tuonne......

    VastaaPoista
  3. Vau, oot todella taitava kirjoittaja Patrik. Tuli kylmät väreet, niin kaunis kuvaus erämaasta. Elin vaikeita vuosia, kävin läpi omaa erämaatani muutamia vuosia sitten. Tuska ja kipu olivat aitoja! Silti: kuinka lähellä olin Jumalaa, kuinka uskoni muuttui ja vahvistui, kuinka armo sai uuden merkityksen, kuinka ymmärrykseni muihin ihmisiin kasvoi suuremmaksi. Nyt oma erämaa on ollut jo väistymässa taakse, jopa niin että niistä kipeimmistäkin asioista on voinut päästää irti tai ainakin oppinut elämään niiden kanssa. Ja jopa niin, että olen kiitollinen erämaasta ja kaikesta mitä opin sinä aikana. Vain Jumala pystyi minua auttamaan; Hän alkoi hoitamaan minun jalkojani, minun syntisen jalkoja.

    VastaaPoista
  4. Eräänä tavallisena päivänä minulle selvisi, että on olemassa ohjelmaformaatti, joka käyttää hyväkseen loskakeliä ja viemättömiä roskapusseja. Mistä muustakaan on kyse, kun joukko parisuhdettaan punnitsevia ihmisiä roudataan paratiisisaarelle ja heidän seuraansa tuupataan vietteleviä sinkkuja. Onko ihme, jos kaukana harmaan arjen vastuista elämä alkaa maistua makealta – ja siinä sivussa myös ne ihmiset, joiden kanssa ei vielä kertaakaan ole riidelty kotitöistä.

    Kumma kyllä, tämä ”parisuhdetesti” sai ajatukseni runsaan sadan vuoden takaiseen ”kutsumustestiin”. Varhaisessa diakonissakoulutuksessa oli paljon hyvää. Sen varjopuoliin kuului kuitenkin ajatus siitä, että aito kutsumus kantaa yli-inhimillisiin suorituksiin: Jos nainen väsyi valvottuaan yövuoron sairaalassa ja sen päälle päivän opinnoissa, saatettiin ajatella, ettei hänellä ole tarpeeksi kutsumusta.

    Sain kirpputorilla käsiini tulisen herätyssaarnaajan, Frank Mangsin muistelmat. Kun hän aloitti virkkeen ”Yksi elämäni suurimmista erehdyksistä– – ”, ehdin jo miettiä valtavan taivaallisen sanoman kadottamista tai mehevää syntiä. Tunnustus oli vielä pysäyttävämpi: ”– –on se, etten ole viettänyt enemmän aikaa noin tuhannen metrin korkeudessa meren yläpuolella Norjan tuntureilla.” Vanha mies oli ymmärtänyt, ettei ihmisen uupuminen ole yleensä hengellistä, vaan henkistä ja fyysistä sorttia: ylikuormittumista, josta palautumiseen tarvitaan lepoa ja virkistystä.

    On helppoa etsiä syitä elämän hankaluuksiin kohtalosta, johdatuksesta tai henkivalloista. Paljon vaikeampaa on pysähtyä, katsoa peiliin ja miettiä, mitä voisin ihan itse tehdä toisin. Entä jos minua ei kiusaakaan ahdistuksella Saatana, vaan univelka? Jospa ongelmat avioliitossamme eivät johdukaan siitä, että meitä ei ole tarkoitettu toisillemme, vaan siitä, että arkemme on liian kiireistä ja käytämme parhaat puolemme jonkun muun kuin puolison seurassa?

    On tietysti kausia, jolloin kaikki on vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun. Sekin kuuluu elämään. Viisas opetuslapsi ei kuitenkaan yritä olla mestariaan suurempi. Jos Jeesus tarvitsi unta, ruokaa, lepoa ja läheistensä seuraa, ehkä meidänkin kannattaa ottaa nämä perusasiat vakavasti.

    Jumalanpalveluksessa tunnustamme uskomme taivaan ja maan Luojaan. Entäpä arjessa? Otammeko todesta luonnonlaeissa vaikuttavan jumalallisen järjestyksen? Sanoja selvemmin sen kertovat omat valintamme, perheidemme ja yhteisöjemme ajankäyttö tai seurakuntiemme työkulttuuri. Usein ristiriita lausutun ja eletyn uskon välillä on varsin suuri. Tässä hämmennyksessä on otollinen maaperä myös sielunvihollisen kuiskia, että voimme huonosti, koska Jumala on meidät hylännyt. Yleensä totuus kuitenkin on se, että olemme itse hylänneet itsemme ja rakkaamme.

    Joskus tuntuu, että parhaiten pahalle voi tehdä vastarintaa pitämällä kiinni siitä, mikä on luonnollista ja tervettä: nuku riittävästi. Istu nauttimaan ruuasta, älä hotki. Vietä aikaa puolisosi ja muiden läheistesi kanssa. Muista tehdä asioita, jotka tuottavat sinulle iloa.

    TEKSTI JULKAISTU SANANSAATTAJASSA 11/18.

    VastaaPoista
  5. Puet ajatuksesi todella hyvin sanoiksi. Ajatuksia herättäviä pohdintoja (oli tilanteestasi sitten mitä mieltä tahansa) - lukijana päätyy itsekin pohtimaan. Kiitos näistä ��

    VastaaPoista
  6. On hyvä kirjoitus; sillä tavalla rehellinen ja paljas, ettei siitä loista vain sanojen kauneus.

    Tulee niin mieleeni Eija Merilän laulu 'Sellaisenaan'.

    VastaaPoista
  7. Nuo sun tunteet on niin tuttuja, tuolla samassa erämaassa olen itsekin ollut. Hetkittäin helpottaa ja yritän löytää elämästä niitä mukavia asioita. En pysty muuta kuin luottaa Jumalan ja enkelien apuun. Kiitos Patrick tästä kirjoituksesta, se on yksi hienoimmista kirjoituksistasi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämän välipysäkillä

Yli kaiken varottavan varjele salais... Sydämesi!

Kädenvääntöä ja armon pisaroita