Toivonpilkahduksia

”Olet nyt valinnut homouden, joten me ei enää voida auttaa sinua”.

Haluan varjella sydämeni katkeruudelta, koska tiedän sen olevan tappava myrkky. Silti sanon suoraan, että tämä hyvin yleiseksi muodostunut tapa aloittaa viesti on täynnä ymmärtämättömyyttä. En usko että kukaan valitsisi taistelua seksuaalisuuden alueella. Kaikista vähiten sen tekisi kristitty! Uskosta osattomat lukijat eivät tietenkään voi ymmärtää miksi tämä on niin suuri ongelma, mutta näin se on. Raamattua kirjaimellisesti tulkitseva kristitty joka taistelee seksuaalisen suuntautumisen kanssa on tekemisissä aivan valtavan suurten kysymysten kanssa. Sitä se on ollut minun kohdalla, ja niin myös kaikkien muiden saman asian kanssa painiskelevien uskovien kohdalla joiden kanssa olen keskustellut. Jos se sitten vielä johtaa lankeamiseen kuten omalla kohdallani kävi, niin sitä tuomitsee itsensä helvettiin kerran päivässä. Jos sen jostain syystä unohtaisi tehdä, niin sen tekee joku muu hyvää tarkoittava veli tai sisko, joka kutsuu parannuksen teon tielle kuvaillen miten kärsin ja palan helvetissä.

Ei, ei tällaista taistelua kukaan valitsisi itselleen. Näiden asioiden eteen joutuvalla uskovalla on oikeastaan vain kolme vaihtoehtoa:

1) Elää selibaatissa

2) Mennä eheytymisterapiaan, joka tähtää seksuaalisen suuntautumisen muutokseen. Näitä tarjoavat tahot kertovat toki suoraan että mitään takeita muutokselle ei ole, ja monen kohdalla Jumalan tahdon mukainen elämä terapiankin jälkeen tarkoittaa päivittäistä valintaa sitä kohden mikä on oikein, ja kääntymistä pois siitä, mikä ei ole oikein. Kuulostaa yksikertaiselta, mutta se alue josta nyt puhutaan on niin täynnä energiaa ja voimaa, että seksuaalisuuden ”kuollettaminen” aiheuttaa aivan valtavaa ahdistusta ja stressiä. Toisaalta kaikki se energia on sitten purettava johonkin muuhun, mikä helposti synnyttää suorittamisen kierteen.

3) Lähteä pitkälle teologiselle matkalle tarkoituksenaan löytää Raamattutulkinto, joka näkee asian toisin.

On tunnettu fakta, että jonkun ihmiselle tärkeän uskomuksen muuttaminen tuottaa niin paljon stressiä, että ihminen on enemmän taipuvainen muuttamaan havaintojaan todellisuudesta kuin muuttamaan uskomustaan. Tällöin syntyy myös kaksoistotuuksia, joiden yhtäaikainen olemassaolo on oikeastaan mahdotonta. Sen takia uskonasioiden jonkinlainen ”uudelleenjäsentely” ei ole mikään pikkujuttu – ei ensinnäkään teologisesti, mutta ei myöskään psyykkisesti. Tämän edessä moni seksuaalisuutensa kanssa taisteleva kristitty yksinkertaisesti kieltää ne tosiasiat joiden kanssa hän on tekemisissä.

Tiedän, että en todellakaan ole sellaisessa asemassa, että voisin antaa neuvoja. Minäpä silti annan… Suomen seurakunta tarvitsee paljon Jumalan armoa tämän asian kanssa. Oman lankeemukseni tultua julkiseksi on hämmentävä määrä seurakuntien vastuunkantajia ja seurakuntalaisia ottanut yhteyttä, ja kertoneet käyvänsä samaa taistelua. Miksi sanon tämän? En etsiäkseni vanhurskautta siitä omille teoilleni, vaan pelkästään kertoakseni, että tässä tarvitsemme kulttuurimuutoksen. Tuon lauseen useimmat tulkitsevat nyt sateenkaariseurakunnaksi, mitä en kuitenkaan tarkoittanut. Kulttuurimuutoksella tarkoitan sellaista todellista, raakaa rehellisyyttä seurakunnan keskellä, jossa jokainen voi kertoa ne syvimmätkin salaisuudet vailla pelkoa. Vasta sitten on edellytykset todellisuudelle muutokselle, on se toivottu muutos sitten minkälaista tahansa.

Joka päivä mietin tuntikausia näitä asioita. Hetkittäin tilanne helpottuu, mutta helppoa elämä tässä tilanteessa ei ole. Koen myös valtavaa kaipuuta seurakuntaan, ja haluaisin niin mielelläni päästä ylistämään ja rukoilemaan yhdessä siskojen ja veljien kanssa. Haluaisin kokea sitä vahvaa yhteyttä ja merkityksellisyyttä joka seurakunnasta löytyy. Kuitenkaan en voi noin vain rynnätä seurakuntaan, sillä siihen liittyy monia kysymyksiä. En henkisesti ole niin vahva että nyt jaksaisin sitä, että joku ihmisjoukko taas koittaisi ajaa minusta homouden tai haureuden henkeä, kuten he asian näkisivät. En jaksaisi taas kuulla ”Patrick, tuo ei ole kuka sinä oikeasti olet”, ja antautua sille että joku muu määrittelee minuuteni. Toki minulla on myös monia teologisia kysymyksiä. Ennen lankeemukseni julkituloa valtava määrä profetaalisia ihmisiä lähetti minulle lähes päivittäin profetioita. Salaisuuteni tultua ilmi profetiat yhtäkkiä muuttuivat täysin, kertaheitolla! Aivan hetkessä kaikki oli toisin. Hetkinen, miten tämä on mahdollista? Jumalalle mikään ei tullut yllätyksenä, siitä olen vakuuttunut. Miten paljon profetiat sitten olivat vain ”hyväntoivotusta” tai uskonjulistuksia? En tiedä, mutta en voi olla pohtimatta näitä asioita. Silti olen tänään paljon lähempänä seurakuntaa kuin viikkoihin. Muutama rakkaudellinen ja totuudellinen ihmiskohtaaminen on luonut minuun uutta toivoa – ei tehtävääni palaamisesta, mutta seurakuntayhteyden löytymisestä. Se lohduttaa.

Lopuksi kaksi jaetta Johanneksen evankeliumista:

Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on. (Joh 2:24-25)

Hän tiesi itse mitä ihmisessä on.
Tämä ajatus toistuu monta kertaa läpi Johanneksen evankeliumin. Miten paljon lohtua se antaakaan! Hän tietää mitä minussa on! Siihen luottaen askel askeleelta eteenpäin.