Varjojen laakso

Jokainen päivä on omanlaisensa matka.  Elämän rakentaminen uudelleen on haastavaa, pelottavaa, tuskaista ja uuvuttavaa – mutta hetkittäin myös jännittävää.  Vaikka enimmäkseen samaistun puista irtoaviin lehtiin, ja koko luonnon jäähyväisnäytelmä niin hyvin kuvastaa sielunelämäni värimaailmaa juuri nyt, silti löytyy hetkiä jolloin tuuli ei löydä minua, yön halla ei yletä ja aurinko jopa lämmittää kasvoja. Ne hetket löytää kuitenkin vain jos pysähtyy.

Olen viime viikkojen aikana kipuillut paljon sen matkan kanssa, jonka olen kulkenut eheytyäkseni homoseksuaalisista taipumuksista. Miten monta kirjaa ja työkirjaa, menetelmää ja strategiaa siihen onkaan sisältynyt. ”Kiusauksen tullen ylistä, julista, sido ja vapauta, katso ristiinnaulittuun Mestariin”. Kaikki nuo asiat ovat itsessään hienoja ja tärkeitä asioita, mutta miten päälaelleen ne kääntyvätkään kun ihminen koittaa paeta jotain. Kun se mitä häpeää ei katoakaan, ei edes parhaiden menetelmien edessä, silloin sitä kokee epäonnistuneensa. Silloin on valmis myös toivottomilta kuulostaviin keinoihin.

Hiljattain kävin lääkärin luona, joka tutkimuksissa havaitsi jotain odottamatonta. Sydämen toimintaa mittaavassa EKG-käyrässä ei ollutkaan kaikki hyvin. Nyt vaikuttaa kovasti siltä, että sydämessäni on tapahtunut kahdenlaista rakenteellista muutosta. Muutosten aiheuttajaksi epäillään hormonipillereitä, joita olen syönyt muuttaakseni etenkin testosteronin tasoa kehossani, tavoitteena muuttaa seksuaalisuuteni kehitystä.

Vaikka tutkimukset tuon asian osalta ovat vielä kesken, olivat uutiset jotenkin pysäyttävät. Olin kasvotusten sen kanssa, mitä olin koittanut muuttaa, ja nyt tavoitteeni muuttaa sitä oli muuttanut sydäntäni, vaarallisella tavalla. On jotenkin vaikea kuvailla mitä nuo uutiset  herättivät sisälläni. Itse asiassa en osannut ollenkaan käsitellä sitä ensin, vaan painuin suoraa päätä töihin tekemään tulosta, eli takaisin  tuttuun turvalliseen. Päivien saatossa olen kuitenkin pala palalta uskaltanut katsoa totuutta hieman rohkeammin silmiin.

   Edellisen ja tämän rivin välillä on muutaman päivän tauko, koska en jaksanut kirjoittaa enempää. Tänään taas on sellainen päivä, jolloin en jaksa oikeastaan mitään, ja tuska on enemmän läsnä kuin toisina päivinä. Pakotin itseni kuitenkin tarttumaan kynään, tai pikemminkin näppäimistöön, koska ajattelin että jossain saattaa olla joku toinen. Ehkä jossain joku käy omaa kamppailuaan, ja voi löytää edes jonkinlaista lohtua siitä ettei ole yksin asiansa kanssa. En voi luvata mitään suuria viisauksia, enkä nopeita vastauksiakaan. Niitä olen etsinyt ja myös jaellut aivan tarpeeksi. Enää sellaiset liian helpot vastaukset eivät kuitenkaan tyydytä. Ehkä tarinan jakaminen kuitenkin voi tuoda lohtua. Minulle tuo lohtua se, että voin ainakin ajatuksen tasolla olla välittämässä jotain toisen ihmisen elämään, edes samaistumisen kokemuksen, jonkinlaisen kohtaamisen.

   Minulla on aina ollut suunta, päättäväisyyttä ja suunnitelma miten edetä asioissa. Nyt yhtäkkiä sekin on hävinnyt, enkä tunnu tietävän oikein mitään. Jollain tavalla ne suuret kysymykset ovat läsnä joka päivä: kuka minä olen? Mikä minun elämäni tarkoitus on? Tiedän, että uskossa olevat ystäväni varmasti hämmästyvät noita sanoja, ja miettivät olenko jo hylännyt Jumalankin. Ei kyse ole siitä. Kyllä minä tiedän, että identiteettini on olla Jumalan lapsi. Kyllä minä tiedän, että tarkoitukseni on rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäni. Tarkoitan nyt sitä, että kaikki tuo kuitenkin näyttää joltain – mutta miltä se näyttää kohdallani? Olin ajatellut että se näyttäisi pastoraalisuudelta, ehkä joltain missionaaliselta tehtävältä,  myös perheen isän elämältä. Onko kaikki tämä nyt mennyttä? Miltä osin se voi yhä toteutua?

Ja sitten tämä sisäinen taistelu. Kirjahyllyssä on vino pino eheytymiskirjallisuutta. ”Näin Jeesus parantaa homoseksuaalisuudesta”, ”Rakkauden uusi suunta”, ”Suhteesta siunaukseen”, ”Maskuliinisen sielun parantuminen” jne… Isä- ja äiti-haavat, omaan sukupuoleen samaistuminen, homoseksuaalisuuden tunnustaminen neuroosina ja syntinä, luonnonvastaisena riippuvuutena. Kaikki askeleet on käyty jo moneenkin kertaan, lopuksi pilleritkin tilattu. Tässä vaiheessa lienee hyvä todeta, että homoseksuaalisuuden hoitaminen jopa hormoneilla ei varmaan ole  minkään järjestön virallinen ohje. Se on kuitenkin fakta, että sitä esiintyy yhä tänään niissä piireissä, kun ihmiset epätoivoisena etsivät apua häpeälliseltä tuntuviin tunteisiin. Itse asiassa hormonipillerit paljastavat hyvin sen raa’an todellisuuden jonka moni kamppailija on kohdannut etsiessään apua: varsinaista sabluunaa eheytymishoidolle ei ole, eikä sääntöjäkään. Kaikki ovat valmiita antamaan diagnoosin ja jopa tuomitsemaan helvettiin, mutta kun kysyy mitä ongelmalleen sitten tekee, ovat vastaukset mitä kirjavimpia. Tiedän itse siitä jotain. On niitä jotka haluavat vapauttaa homouden hengestä, ja toisia, jotka tuhannetta kertaa haluaa että analysoin suhdettani isääni – tai äitiini. On myös niitä, jotka ajattelevat että lapsuuden trauma eli koulukiusaaminen kummittelee, ja minä vain miellytän kiusaajiani. Sitten on tietenkin se teoria, mikä sattuu kaikista eniten. ”Sinä olet vain valinnut sen”.

Jeesus ei käskenyt parantamaan homoja. Sen sijaan Hän kertoi että on sellaisia, jotka ovat syntymästään avioon kelpaamattomia. Olisinpa uskaltanut myöntää tuon aiemmin. Tahdoin kuitenkin niin kovasti uskoa, että kyllä se tämäkin vuori siirtyy.  Hinnalla millä hyvänsä.

En koskaan olisi ajatellut tulevani tällaiseen tilanteeseen, jossa avuttomuuden tunne ja tuska on näin lamaannuttavaa. On vaikea tarttua mihinkään juuri nyt, enkä voi kuin luottaa, että Jumala on tarttunut minuun, eikä Hän päästä irti. Siihen luottaen voin kohdata myös huomisen ja uudet tutkimukset sairaalassa. Niin voit myös sinä, olipa tilanne mikä tahansa. Ikinä ei kannata antaa periksi, sillä elämällä itsellään on arvoa, vaikka emme omaa elämäämme enää kokisikaan arvokkaaksi. Elämä on pyhä, ja itse asiassa elämän pyhyys oli yksi tärkeimpiä elementtejä Jumalan ensimmäisessä liitossa ihmisen (Nooan) kanssa. Se ajatus on ollut minulle valona kuolemanvarjon laaksossa.  Toivottavasti se voi olla sitä myös sinulle, olit missä vain – vuorella tai laaksossa.

Loittonevat askeleet,

hiljaisuuden äänet.

Puiden varjot pitenee, hetki jo myöhä on.

Polun hämärässä erotan, vaan en uskalla kulkea.

Kuinka kaipaan virtoja,

vesiä kuivaan maahan.

Yläilman valoa, auki revityn taivaan.

Vaan hiljaa, niin hiljaa tuuli kuiskaa sen,

Luottamus hiljainen,

Siinä toivo on huomisen.