Yli kaiken varottavan varjele salais... Sydämesi!

Syksyn pimeys tihenee, ja kynttilöiden tuoma pehmeä valo tulee yhä viehättävämmäksi. Jotain syvästi puhuttelevaa syksyssä on, sen kaikessa väriloistossa, raikkaassa ilmassa, kesän muistojen haikeudessa ja valon ja pimeyden kontrasteissa. Samaan aikaan huomaan kuinka sisäisessä maailmassani tapahtuu paljon sellaista, jolle en edes löydä sanoja. Paljon sellaista, joka vain nousee pinnalle, ikään kuin tunnistettavaksi. Kun se on tunnistettu, voi siitä päästää irti. Muistoja, tuskan täyttämiä hetkiä menneisyydestä. Häpeän ja surun tunteita. Menetyksen kipua. Yksinäisyyttä.

  Hiljattain aloitin uuden terapian, jossa pääasiassa keskityn kevään dramaattisiin tapahtumiin. Olen todella kiitollinen siitä avusta jota olen saanut, sillä on monia asiakokonaisuuksia joihin todella tarvitsen apua ja ohjausta. Yksi hetki kuitenkin porautui niin syvälle minuun, että tahdon sen jakaa. Ehkä yrityksenä päästä eteenpäin, ehkä yrityksenä tuoda jollekin toiselle tietoisuuteen jotain tiedostamatonta.

 

”Mikä oli uhattuna, jotta jopa kuolemasta tuli sinulle vaihtoehto?”

Terapeutin kysymys putosi kuin pommi. Sisimpäni oli jo muutenkin niin täynnä erilaisia ajatuksia, että niiden työstäminen alkoi tuntua haastavalta. Sitten tulee kysymys, joka ikään kuin mitätöi kaiken muun ajatustyön, ja saa ajankin pysähtymään. Yhtäkkiä tiesin, että nyt ollaan ytimessä, ratkaisevien aiheiden äärellä. Niiden aiheiden, jotka jopa minun tiedostamattani olivat ohjanneet käytöstäni.

Niin, mikä oli uhattuna, jotta jopa kuolemasta tuli minulle vaihtoehto? Äkkiseltään tuntui siltä, että voisin nimetä noin satakunta asiaa! Jos kamppailuni seksuaalisuuden alueella tulisi ilmi, olisi hurja määrä asioita ja kokonaisuuksia uhattuna: avioliittoni, palvelutyöni seurakunnassa, ystävyyssuhteeni, ihmisten kuva minusta… Mutta oli jotain muuta. Jollain tasolla oli kyse siitä, että myös se, miten näin itseni, tulisi muuttumaan. Olin tottunut kaksoisajatteluun. Oli se Patrick, jonka muut ihmiset tunsivat. Sitten oli se salainen, saastainen Patrick, jota häpesin. Nuo kaksi todellisuutta olivat samaan aikaan totta, mutta niin kovasti halusin, että se pyhimys olisi enemmän totta. Niin suuri osa identiteetistäni oli myös rakentunut sen ympärille. Koko pienen elämäni olin saanut kuulla kuinka olin tunnollinen ja kiltti, ja että minusta ei kyllä ollut kenellekään haittaa. Ja voi kuinka ihanan aviomiehen joku saisi minusta, minähän osasin käyttää ompelukonetta, tehdä ruokaa ja pyykätä! PAM. Mitäs sitten kun heidän kuvansa minusta poksahtaa? Yhtäkkiä minä olin se, joka aiheutti valtavalle ihmisjoukolle kipua. Pettäjä, valehtelija, avionrikkoja.

  Ei, ei se ollut vain sitä. Jotain enemmän oli uhattuna. Jotain enemmän kuin tärkeät ihmissuhteet ja ihmisten kuva minusta. Jotain enemmän kuin osa identiteetistäni. Minun näkökulmastani uhattuna oli myös ikuisuus.

Tämän ymmärtäminen on ollut kipeää ja jollain tapaa ratkaisevaa. Syvimmiltään kyse oli nimittäin siitä, että ajattelin että Jumalan mielipide minusta jollain tapaa muuttuisi. Tämä on jotenkin paradoksaalista, ja onnistuukin varmaan vain ihmiseltä jolle kaksoistotuuksia on alkanut muotoutua. Olihan Jumala ollut läsnä kaikissa taistelun käänteissä! Ei ollut kulunut päivää, ettenkö olisi pyytänyt häntä muuttamaan minua. Ei ollut kulunut päivää, ettenkö olisi luovuttanut itseäni, koko mieltäni, sieluani, henkeäni ja kehoani Hänen käsiinsä, pyytäen Hänen tahtonsa tapahtumista. Joka lankeamisen jälkeen olin pyytänyt anteeksi ja anonut armoa. Olin julistanut itseni ylle seksuaalisuuteni muuttumista, käskenyt koko minuutta ojentautumaan Jumalan Sanan ja tahdon mukaan, välillä nuoruusvuosien aikana jopa kurittanut itseäni ajatellessani toisesta miehestä väärällä tavalla. Olin kaiken aikaa toivottanut Jumalan tervetulleeksi elämääni tekemään mitä Hän tahtoi. Silti ajattelin, että kaikkien muiden näkemyksen muuttuessa voisi myös Taivaan Isän mielipide muuttua. Ja sitähän minä pelkäsin. Helvettiä.

Näin pitkälle olen päässyt nyt, ja näiden ajatusten selvetessä on herännyt kymmeniä uusia kysymyksiä ja ajatuksia. Kaiken keskellä huomaan jotain hämmästyttävää: murtuneisuuden siunaus alkaa näyttäytyä aivan uudessa valossa. Ylpeä sydän ei ota vastaan murtuneisuuden siunausta. Vasta nyt ymmärrän, että synkimmän salaisuuteni julkitultua paljastui sydämestäni niin paljon ylpeyttä. Asema, mitä ihmiset ajattelivat minusta, mitä se oli sen rinnalla, että saisi olla täysin tunnettu sellaisena kuin on, täysin alastomana, murtuneena!

Tiedän, että olen vasta alussa. Tiedän kuitenkin senkin, että matkanteko itsessään saattaa välillä olla tärkeämpää kuin määränpää. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tuntuu kuin keinuni köydet olisivat kasvaneet hurjan pitkiksi, ja välillä käydään todella syvällä ennen kuin noustaan taas ylös. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut pitämään silmäni auki kokoajan. Ennen silmäni olivat auki vain huipulla, ja ummistin silmäni täysin sille, mikä oli laakson pohjalla. Silloin syntyy elämään suojelualueita, jotka jopa tiedostamatta voivat ohjata meitä. Asioita ja kokonaisuuksia, jotka haluamme kätkeä muilta. Kuolemaan asti.

Tässä minä olen, kaiken keskeneräisyyteni ja murtuneisuuteni kanssa. Koen kipua siitä, että elämästä on tullut yksinäistä, ja koen menetyksen tuskaa siitä, mistä jään paitsi. Silti olisi tyhmää katkeroitua, ja yhtä tyhmää uskotella ettei kipua olisi. Onneksi on Yksi, jonka nimi on Kipujen mies…

Ja niin, toki on myös kiitosaihe jaettavana lopuksi. Viimeksi kirjoitin sydämessäni havaitusta muutoksesta, jonka aiheuttajaksi epäillään eheytystarkoituksessa syötyjä testosteronipillereitä. Muutokset eivät toistaiseksi aiheuta seurantaa ja riskiryhmään sijoittumista kummempia toimenpiteitä.

Elämä jatkuu, ja ehkä jaksan siitä jatkossakin jakaa ajatuksia.