Yhteinen uskomme

Kuluneen kesän aikana olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa, jotka ovat jättäneet vapaakristillisyyden. Koska olen itse jollain tapaa ajautunut tiiviin yhteisön ulkopuolelle, olen ehkä ollut helposti lähestyttävissä. En koe että olisin kykeneväinen antamaan neuvoja, mutta mielelläni olen kuunnellut. Havaintoni ovat olleet melko lailla samansuuntaisia kaikkien kohdalla. Moni jättää vahvankin liikehdinnän, koska kokee pohjimmiltaan olevansa yksin. He löytävät hengellisen kotinsa perinteisemmästä ympäristöstä, ehkä luterilaisuudesta, jossa usko näyttäytyy toisenlaisena. Helluntalaisten keskuudessa trendiksi näyttää nousseen kalvinismi.

Jollain tapaa tämä on minulle kivulias asia, koska olen itse ollut rakentamassa karismaattista yhteisöä, ja vapaakristillisyys on minulle kotikenttää. Olen kuitenkin löytänyt uskon luterilaisessa seurakunnassa. Tunnistan problematiikan. Aina uskonpuhdistuksesta lähtien protestanttisessa kristillisyydessä kantavana ajatuksena on ollut "Sola Scriptura", eli yksin Raamattu. Sitä tietenkin vaadittiin kirkon silloisessa tilassa, mutta samaan aikaan ehkä menetettiin jotain arvokasta. Yhtäkkiä kaikilla oli oma tapansa lukea Raamattua. On totta, että usko on henkilökohtainen asia, eikä sitä voi ulkoistaa papille tai muillekaan ihmisille. On kuitenkin ikävää, että mitä villeimmät Raamatuntulkinnot ja lahkot myös syntyvät siitä ajatuksesta, että jokainen voi lukea Raamattua miten haluaa, koska "Sola Scriptura".

Henkilökohtaisen uskon ylikorostus tekee uskovaisesta haavoittuvaisen. Painopiste on henkilökohtaisessa rukouksessa ja antaumuksessa, omassa kasvussa ja Sanan lukemisessa. Ennemmin tai myöhemmin ihminen kohtaa oman voimattomuutensa, omat haasteensa ja ehkä jopa oman toivottomuutensa. Toiset sitoutuvat hengellisen elämän syventämiseen, toiset eivät jaksa yksin - ja uupuvat. Se ei ole mitenkään outoa, koska meidän ei koskaan ollut tarkoituskaan selvitä itse.

Jostain syystä Raamattukeskeisyys on johtanut myös uskonelämän yksilökeskeisyyteen. Ehkä modernin maailman yksilökeskeisyys on muuttanut "yksin Raamattu" -ajatuksen "yksin MINÄ ja Raamattu" -ajatukseksi. Silloin olemme menettäneet jotain tärkeää. Kristuksen seurakunta on Hänen ruumiinsa, me yhdessä muodostamme sen. Kristus on seurakunnan pää, ja me olemme Hänen seurakuntansa, Hänen ruumiinsa. Painopiste on aivan eri. Ei enää olekaan minä, vaan me.  Henkilökohtaisen uskonelämän lisäksi täytyisi uudelleen löytää ajatus seurakunnan yhteisestä uskonelämästä. Henkilökohtaisen rukouselämän lisäksi kollektiivinen rukouselämä. Henkilökohtaisen uskon lisäksi se usko, joka vaikuttaa kun yhdessä etsimme Häntä.  

Minä en pärjää yksin, mutta en haluaisi lähteä minnekään muualle etsimään tovereita. Ehkä itse kukin voisi katsoa ympärilleen ja miettiä miten sisko ja veli voi, ja mitä yhdessä rakentaminen ja toisten taakkojen kantaminen tarkoittaa? Ehkä voisimme uudelleen löytää yhteisen uskon aarteen - syvemmällä tasolla?

Kommentit

  1. Yksin Kristuksessa, Yksin Uskossa, Yksin Jumalan kanssa.: Yhdessä Hänen kanssa. Srk:ssa yhteisöllisyys, kasvaen srk:n sisällä. Läheisten tukemana, vastuullisesti Herralla; Pyhä Henki ilmaisee itsensä.
    Mitäpä seurakunta ilman mitään rekisteröitymistä? Soluryhmä. Toiminta vain omien varojen suhteen. Sidonnaisuuksista vapaa (ei, evl. srk tms.)
    Ymmärtääkseni Pyhä Henki ilmoittaa mitä ovat srk :t , siinä ilmenemismuodossaan kuin ne ovat.
    Vaarana on sulautuminen yhteisöön, yhteisön vuoksi. Täten hengellisyys on mitä on.
    Kunnioitus toisen ajatuksille ja kuunnelluille lauseille: täten tavatessamme kasvotusten, keskustelemme (Henkisessä tilassa), arvollisia lauseita.


    VastaaPoista
  2. Me tutkailemme kaikkia asioita ja ilmiöitä joko armon tai lain silmälasien läpi. Aivan kaikkia. Asioille ja ilmiöille on aina olemassa joko lakihenkin tai armollinen määritelmä ja tulkinta. Tämä pätee myös seurakuntaan. Jos haluaa säästää itsensä "lain kiroukselta", kannattaa kaivaa tässäkin asiassa esille se armollinen totuus. Ja se on se, että seurakunta on maantieteellinen yksikkö. Se ei ole "rukousyhteys", "kokoontumisyhteys", "opillinen yhteys", "raamatullinen yhteys" tai mikään muu sellainen. Se on maantieteellinen yhteys. Koska meidän on mahdotonta olla sijaitsematta jollakin paikkakunnalla maantieteellisesti, meidän on mahdotonta olla kuulumatta paikallisseurakuntaan (joka muodostuu kullakin paikkakunnalla olevista Kristukseen uskovista). Kaikki muut määritelmät perustuvat johonkin muuhun kuin ARMOON ja pilkkovat Kristuksen ruumista ja aiheuttavat vaurioita - pieniä tai suuria - uskovien mielessä. Pahimmat vauriot lienevät syyllisyys, yksinäisyys, itseinho ja ahdistuneisuus. Maantieteellinen tulkinta ei sellaista synnyttäne, koska omasta maantieteellisestä sijainnista lienee hankalaa kantaa syyllisyyttä. Helsinkiläiskristittynä minä en kohenna enkä heikennä uskoani, Kristus-ykseyttäni enkä seurakuntayhteyttäni käymällä "seurakuntien" kokouksissa Helsingissä tai jättämällä käymättä. Miksi en? Siksi, että seurakunta on maantieteellinen organismi ja yhteys, ei opillinen, kokoontumissidonnainen, elämyssidonnainen tai rukoilusidonnainen. Seurakuntayhteys on täysimääräisenä ja täydellisen eheänä Kristuksessa voimassa kaikilla maailman paikkakunnilla. Me OLEMME täydellisesti ja katkeamattomasti osallisia tuosta yhdestä uskosta, joka pyhille on kerta kaikkiaan annettu. Tässä todellisuudessa on aina lupa lekotella, köllötellä ja levätä, ja tätä todellisuutta ei mikään uskonnollinen puolue tai lahko kykene tyhjäksi tekemään muutoin kuin kenties meidän ajatuksissamme. Ja ajatuksenhan voi oikaista silmänräpäyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa oli historiallinen kehitys huomioitu selkeän kirkkaasti.
      Yhteinen uskomme on otsikossa: tuli illalla ajatus mieleen. Näin muutaman kuukauden lapsen One Way yhteisön tilaisuudessa: Kun katsomme sisimpäämme (ajatukset, hengitys ja fyysinen keho yms.) tiedämme itsekukin mitä olemme.
      Siten, Paavalin kirje roomalaisille 1, jo ilmaisee mikä On Hengen mukaista. Tässäkin on kyllä huomioitava tuon kirjeen tekstin sävyn ns. kovuus (ei ehkä syyttely tai "haukkuminen").
      Mietitäänpä edelleen (kirjoitusten mukaan) Jeesuksen käyttäytymistä: Hän oli (käsittääkseni) itsenäinen toiminnoissaan kohtaamiensa ihmisten kanssa. Ohjaaja tuli Isältä ja Herralta, ilmaistuna Jumalalta.
      Siten Uskomme on yksilöllistä ja riippumatonta (läheisistä), eikä sitä ole tarpeen korostaa. Eikäpä tämän blogin kirjoittajankaan tarvitsi mitään selittää. Vaan kehittyä itsenäisesti edellä mainitusti - luojan kanssa- (ja edellinen lause toteaa minullekkin: -ole hiljaa.)
      Valaistuminen ja kirkastuminen Kristuksessa: vapautuneessa olemustilassa, sulautuneena nöyrään kanssakäymiseen. (ja nöyryys ei ole tässä alistumista).

      Poista
  3. Sola scribtura eli ei ylitse sen, mikä on kirjoitettu. Ei niin, että miten minä yksilönä tulkitsen sanaa. Vaan mitä sana ilmoittaa meille sen kokonaisilmoituksen perusteella. Ei nappaamalla jakeita sieltä täältä. Mitään profetioita ei tarvita, koska kaikki mitä ihmisen tarvitsee tähän elämään ja pelastukseen, löytyy Raamatusta. Tule Patrick Tuomasmessuun Agricolan kirkkoon Helsinkiin! Uskon, että se voisi olla hyvä paikka sinulle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämän välipysäkillä

Yli kaiken varottavan varjele salais... Sydämesi!

Kädenvääntöä ja armon pisaroita