Erämaassa

On vaikea pukea sanoiksi sitä, missä minä olen. Tekisi mieli pyrkiä ymmärrykseen, mutta samalla haluan purkaa juuri niitä tottumuksia ja ajatusmalleja, pyrkimyksiäni ymmärtää ja kyetä selittämään. Omaa pyrkimystä hallita tilannetta. On raastavaa päästää irti, kun ei näe mitään. Toki olen tehnyt sen lukemattomia kertoja ennen - mutta nyt tämän kaikista kipeimmän asian kohdalla se on erilaista. Ei ole mitään pakotietä.

Yhtäkkiä erämaa ei ole pelottava paikka. Siitä on tullut paikka jossa Jumala ruokkii kun ihmisten kaivamat kaivot ovat kuivuneet. Siitä on tullut paikka, jossa kaikki totuttu on kuihtunut pois. Siitä on tullut paikka, jossa rönsyilevä hengellisyys puretaan, ja vain yhteysateria Mestarin kanssa on jäljellä. Tämä on se paikka jossa taivaan linnut ruokkivat profeetan, kun ihmisten kattamat pöydät olivat jääneet taakse. Tämä on se paikka, jossa Mooseksesta tuli nöyrin palvelija maan päällä, ja jossa hän kohtasi palavan pensaan. Minä en usko että pensas on lakannut palamasta. Jumalan valtakunnassa on vain yksi aikamuoto - preesens. Jumala on. Kristuksessa yhdistyy mennyt ja tuleva, Hän on Alpha ja Omega. Siksi erämaassa vaeltava voi vielä tänäänkin kohdata palavan pensaan, enkä siksi luovu toivosta.

Erämaassa olen pyytänyt lupaa palvella Häntä, jos edes Hänen jalkojaan saisin hoitaa, edes jalkopäässä Hänen ruumistaan, seurakuntaa, palvella. Erämaassa sekin riisutaan kun Hän alkaakin hoitaa minun, syntisen, jalkoja.

En ymmärrä paljoakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Näen ja kuulen paljon sanoja, jotka ovat kutistamassa kristinuskon populismiksi. On iskulauseet ja yksinkertaiset mielipiteet, jotka ei kuitenkaan anna mitään apua kärsivälle. En puhu nyt omasta tilanteestani, vaan sivustaseuraajana monen muun kipuilevan, kärsivän ja kipeän ihmisen tarinan tuntevana. On helppoa kertoa mitä mieltä asioista on, on helppoa kertoa miten niiden tulisi olla, mutta raskasta tulla toisen taakkaa kantamaan. Kuitenkin se saattaisi olla lähempänä Kristuksen tapaa toimia. Mutta kuka minä olen sanomaan mitään? Olen itse toiminut samoin. Antanut yksinkertaisen vastauksen, mutta jättänyt hätää kärsivän ihmisen yksin. Kertonut että tämä on voitettu jo, mutta jättänyt osoittamatta mitä se tarkoittaa. Kertonut että Jumala rakastaa - ja minäkin, mutta vetäytynyt kauemmaksi kun tilanne ei heti muuttunut. Olen itse kohdellut lähimmäistä arvottomasti, ja pettänyt kutsuni paimenuuteen ja epäonnistunut vaelluksessani kohti Kristuksen kaltaisuutta. Ehkä juuri siksi tiedän mistä puhun. Ehkä virheistä täytyy puhua enemmän. Ehkä silloin Kristuksen voima pääsee suuremmaksi. 

Erämaassa muut äänet ovat hiljenneet, ja kaipuu kasvaa vahvempaan Paimenen äänen kuulemiseen. Niin helposti asiasta tulee liian monimutkainen: kuitenkin on kyse rakkaussuhteesta Häneen. Niin salakavalasti mukaan hiipii kuitenkin itseriittoisuutta, kun erämaa pysyy kuivana, eikä sateita näy. Silti oma riuhtominen vain väsyttää entisestään. Voi vain luottaa, että kuivan pintakerroksen alla on siemeniä, jotka sateen tullen vielä kasvavat kukoistukseen. Voin vain luottaa.

Kommentit

  1. Toivottavasti sulla on seurakunta niin ettet jää yksikseen :)

    VastaaPoista
  2. Luottamus ja kuunteleminen tässä ja nyt. ("Entiset ajatukseni ovat jo merkityksettömiä; vain kirjoitettua tekstiä".). Askeleet .......tuonne......

    VastaaPoista
  3. Vau, oot todella taitava kirjoittaja Patrik. Tuli kylmät väreet, niin kaunis kuvaus erämaasta. Elin vaikeita vuosia, kävin läpi omaa erämaatani muutamia vuosia sitten. Tuska ja kipu olivat aitoja! Silti: kuinka lähellä olin Jumalaa, kuinka uskoni muuttui ja vahvistui, kuinka armo sai uuden merkityksen, kuinka ymmärrykseni muihin ihmisiin kasvoi suuremmaksi. Nyt oma erämaa on ollut jo väistymässa taakse, jopa niin että niistä kipeimmistäkin asioista on voinut päästää irti tai ainakin oppinut elämään niiden kanssa. Ja jopa niin, että olen kiitollinen erämaasta ja kaikesta mitä opin sinä aikana. Vain Jumala pystyi minua auttamaan; Hän alkoi hoitamaan minun jalkojani, minun syntisen jalkoja.

    VastaaPoista
  4. Eräänä tavallisena päivänä minulle selvisi, että on olemassa ohjelmaformaatti, joka käyttää hyväkseen loskakeliä ja viemättömiä roskapusseja. Mistä muustakaan on kyse, kun joukko parisuhdettaan punnitsevia ihmisiä roudataan paratiisisaarelle ja heidän seuraansa tuupataan vietteleviä sinkkuja. Onko ihme, jos kaukana harmaan arjen vastuista elämä alkaa maistua makealta – ja siinä sivussa myös ne ihmiset, joiden kanssa ei vielä kertaakaan ole riidelty kotitöistä.

    Kumma kyllä, tämä ”parisuhdetesti” sai ajatukseni runsaan sadan vuoden takaiseen ”kutsumustestiin”. Varhaisessa diakonissakoulutuksessa oli paljon hyvää. Sen varjopuoliin kuului kuitenkin ajatus siitä, että aito kutsumus kantaa yli-inhimillisiin suorituksiin: Jos nainen väsyi valvottuaan yövuoron sairaalassa ja sen päälle päivän opinnoissa, saatettiin ajatella, ettei hänellä ole tarpeeksi kutsumusta.

    Sain kirpputorilla käsiini tulisen herätyssaarnaajan, Frank Mangsin muistelmat. Kun hän aloitti virkkeen ”Yksi elämäni suurimmista erehdyksistä– – ”, ehdin jo miettiä valtavan taivaallisen sanoman kadottamista tai mehevää syntiä. Tunnustus oli vielä pysäyttävämpi: ”– –on se, etten ole viettänyt enemmän aikaa noin tuhannen metrin korkeudessa meren yläpuolella Norjan tuntureilla.” Vanha mies oli ymmärtänyt, ettei ihmisen uupuminen ole yleensä hengellistä, vaan henkistä ja fyysistä sorttia: ylikuormittumista, josta palautumiseen tarvitaan lepoa ja virkistystä.

    On helppoa etsiä syitä elämän hankaluuksiin kohtalosta, johdatuksesta tai henkivalloista. Paljon vaikeampaa on pysähtyä, katsoa peiliin ja miettiä, mitä voisin ihan itse tehdä toisin. Entä jos minua ei kiusaakaan ahdistuksella Saatana, vaan univelka? Jospa ongelmat avioliitossamme eivät johdukaan siitä, että meitä ei ole tarkoitettu toisillemme, vaan siitä, että arkemme on liian kiireistä ja käytämme parhaat puolemme jonkun muun kuin puolison seurassa?

    On tietysti kausia, jolloin kaikki on vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun. Sekin kuuluu elämään. Viisas opetuslapsi ei kuitenkaan yritä olla mestariaan suurempi. Jos Jeesus tarvitsi unta, ruokaa, lepoa ja läheistensä seuraa, ehkä meidänkin kannattaa ottaa nämä perusasiat vakavasti.

    Jumalanpalveluksessa tunnustamme uskomme taivaan ja maan Luojaan. Entäpä arjessa? Otammeko todesta luonnonlaeissa vaikuttavan jumalallisen järjestyksen? Sanoja selvemmin sen kertovat omat valintamme, perheidemme ja yhteisöjemme ajankäyttö tai seurakuntiemme työkulttuuri. Usein ristiriita lausutun ja eletyn uskon välillä on varsin suuri. Tässä hämmennyksessä on otollinen maaperä myös sielunvihollisen kuiskia, että voimme huonosti, koska Jumala on meidät hylännyt. Yleensä totuus kuitenkin on se, että olemme itse hylänneet itsemme ja rakkaamme.

    Joskus tuntuu, että parhaiten pahalle voi tehdä vastarintaa pitämällä kiinni siitä, mikä on luonnollista ja tervettä: nuku riittävästi. Istu nauttimaan ruuasta, älä hotki. Vietä aikaa puolisosi ja muiden läheistesi kanssa. Muista tehdä asioita, jotka tuottavat sinulle iloa.

    TEKSTI JULKAISTU SANANSAATTAJASSA 11/18.

    VastaaPoista
  5. Puet ajatuksesi todella hyvin sanoiksi. Ajatuksia herättäviä pohdintoja (oli tilanteestasi sitten mitä mieltä tahansa) - lukijana päätyy itsekin pohtimaan. Kiitos näistä ��

    VastaaPoista
  6. On hyvä kirjoitus; sillä tavalla rehellinen ja paljas, ettei siitä loista vain sanojen kauneus.

    Tulee niin mieleeni Eija Merilän laulu 'Sellaisenaan'.

    VastaaPoista
  7. Nuo sun tunteet on niin tuttuja, tuolla samassa erämaassa olen itsekin ollut. Hetkittäin helpottaa ja yritän löytää elämästä niitä mukavia asioita. En pysty muuta kuin luottaa Jumalan ja enkelien apuun. Kiitos Patrick tästä kirjoituksesta, se on yksi hienoimmista kirjoituksistasi!

    VastaaPoista
  8. Nämä blogikirjoitukset on todella hyviä. Monet huomiot ja pohdinnat on ihan naulan kantaan ja panee miettimään. On tosi tervetullutta tuoda esiin niitä asioita seurakuntakulttuurista, joista ei tavallisesti ääneen puhuta.

    Olen yhtä lailla miettinyt tuota, mikä paikka homoiksi itsensä kokeville on seurakunnassa. Tällä hetkellä seksuaalista suuntautumistaan pohtivaa ihmistä täytyy neuvoa varomaan uskovia, tai ainakin miettimään hyvin tarkkaan, keille avautuu. Jollei sitten ole niin teflon, että kestää helvettituomiot, Jumalan rangaistuksella uhkailut, painostuksen ja riivatuksi leimaamisen. Minusta ei semmoista kenenkään kuulu kestää ja sietää.

    Kyllä jotain on pahasti pielessä, jos ihmisiä täytyy kehottaa varomaan seurakuntaa! Olen ihmetellyt, että eikö nämä tuomioiden julistajat pelkää Jumalaa. Kuinka he uskaltaa kohdella toista ihmistä sillä tavalla? Eikö he ollenkaan pelkää joutuvansa siitä jonain päivänä tilille? Jeesus sanoi, että niinkuin te tuomitsette, niin teidät tuomitaan. Vai johtuuko se tuomitseminen juuri jumalanpelosta? Ajatteleeko he, että täytyy tuomita, jotta olisi mieleen ankaralle ja tuomitsevalle Jumalalle, jottei itse joutuisi tuomion alle? En tiedä.

    En ole ikinä kokenut, että toisen ihmisen ylhäältäpäin latelemat neuvot ja vaatimukset olisi tuonu mitään kestävää muutosta. Yksinkertaisista vastauksista on harvoin apua. Kun yrittää vaan kovemmin ja vaatii itseltään enemmän, se johtaa loppuun uupumiseen ja suureen pettymykseen. Mut epäonnistuminen ja omien voimien loppuminen voi olla tie elämään. Sit saa kokea, että epäonnistuneenakin on niin rakastettu ja arvokas. Ettei olekaan kysymys siitä, mitä minä pystyn tai mihin uskoni riittää vaan siitä, että olen Jumalan lapsi ja aina yhtä rakas. Uskon, että se muutos mitä meissä tapahtuu on rakkauden hedelmää ja Pyhän Hengen tekoa. Kun saa elää ehdoitta rakastettuna lapsena, saa vapautua koko ajan enempi olemaan se, joksi Isä on luonut.

    Kai se on matka, joka kestää koko elämän. Me ihmiset haluttais niin kovin aina pitää asiat omissa käsissämme ja hallita sen sijaan, että antais Jumalan tehdä mitä hän tekee. Itse ainaki usein olen huutanu Jumalan puoleen, että muuta minut ... tällaiseksi ja tällaiseksi ja tässä aikataulussa. Tai: muuta tuo toinen ihminen sellaiseksi, kun hänen minun mielestäni pitäisi olla. Tapahtukoon sinun tahtosi, kunhan lopputulema on sellainen, kun minä olen suunnitellut. Mutta kyllä minä luulen, että kun vaan tullaan läheisemmäksi Isän kanssa ja yhä enempi eletään hänen lapsena, muutos tapahtuu ihan itsestään. Mitä meistä sitten tulee, sitä ei tiedä eikä sitä voi ennalta määritellä. Se on Jumalan asia. Varmaa on kuitenkin, että hyvä siitä tulee. :-)

    Voimia matkallesi ja suuri kiitos näistä kirjoituksista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Evankeliumin sanoma on nimenomaan siinä, että Jumala rakastaa meitä tämmöisinämme. Miksi ihmeessä sitten jo seuraavassa virkkeessä ruvetaan puhumaan jostakin ihmeen muutoksesta/muuttumisesta? Onko teillä ihmiset jo ihan kristinuskon peruskäsitteet aivan päin prinkkalaa? Jos me olemme täydellisen rakastettuja AIVAN TÄMMÖISINÄMME nyt, me olemme sitä kyllä myös NYT.... ja NYT... ja NYT... ja NYT. Koko tämä puhe muuttumisesta ("Jumala kyllä muuttaa ajallaan...") perustuu evankeliumin karmeaan väärin käsittämiseen. Jumala ei muuta YHTIKÄS MITÄÄN. Ainoa, siis AINOA asia, joka meissä muuttuu, on Kristuksen ristintyön KAIKKIRIITTÄVYYDEN JA KAIKENKATTAVUUDEN ymmärtäminen entistä selkeämmin ja konkreettisemmin. Millään muulla ei ole merkitystä, sillä meitä rakastetaan täydellisesti tämmöisinämme TÄSSÄ JA NYT, eikä se oli mitään jonninjoutavaa potaskaa, joka kumotaan heti seuraavalla virkkeellä toteamalla, että "Jumala kyllä muuttaa ajallaan..." Jumala ei ole mikään paskanpuhuja-skitsofreenikko.

      Poista
    2. Laki julistaa MUUTTUMISTA, armo julistaa täydellisen muutoksen tapahtuneen jo ristillä ja ylösnousemuksessa ja meidän olevan sen vuoksi TÄYDELLISIÄ Kristuksessa (jossa me EMME ole jotenkin symbolisesti tai "puoliksi" vaan konkreettisesti ja kokonaan). Joka ei tätä tajua, joutuu kiusaamaan itseään ja muita kielellisellä sekamelskalla, jossa on sekaisin Jumalan hyväksyntää ja muuttumista ja ties mitä muuta sillisalaattia. On aivan sama, ilmaistaanko tämä sillisalaatti "rakkaudellisesti" vaiko julmasti, sama sillisalaati on joka tapauksessa kyseessä.

      https://www.youtube.com/watch?v=wd4MvdWdxkQ&t=2609s

      Poista
    3. Muuttuminen, muuttumisen tarve syntyy jostakin. Mistä muusta se voi syntyä kuin ajatuksesta: "Minä en kelpaa tällaisenani (ja vaikka kelpaisinkin ehkä Jumalalle, en kelpaa itselleni)"? Voiko olla suurempaa omavanhurskautta (lue: näköharhaa, likinäköisyyttä) kuin se, ettei tyydy Kristuksen TÄYTETTYYN työhön, vaan haluaa vielä lisätä siihen jotakin, ts. "muuttua" - tulla joksikin muuksi kuin mitä ja kuka tässä ja nyt on? "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta TULLA vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta." Meidän ei tarvitse TULLA yhtään miksikään. Toisin sanoen meidän ei tarvitse MUUTTUA yhtikäs mihinkään suuntaan. Kannattaa potkaista se Muuttumisen Epäjumala sieltä mielen jalustalta hevon kuuseen. Elämä saattaa alkaa jopa maistua, kun sen tekee. Kyllä elämä on ihan tarpeeksi jännää ilman tuollaisia mielikuvitusluomuksiakin.

      Poista
    4. Hei, Graceland. Olet oikeassa siinä, että tämän "muuttumisen" suhteen on kielellinen sekamelska. Ihan allekirjoitan mitä kirjoitit, että olemme täydellisen rakastettuja tämmöisinä kuin olemme nyt ja ikuisesti. Sitä tosiasiaa ei mikään voi horjuttaa.

      Siitä muutoksesta sitten. Kerron esimerkin omasta elämästäni. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja on hyvin vaikeaa luoda ihmissuhteita. On paljon asioita, joita Jumala on antanut sydämelle ja joita en saa jaettua ihmisten kanssa, koska pelkään ihmisiä niin paljon. Olen tehnyt kaikkeni päästäkseni pelosta ja muuttuakseni toisenlaiseksi. Ainakin 10 vuotta yritin voittaa pelkoni, mennä vaan ja tehdä, vaikka pelottaa… puhua itselleni totuutta ja muistuttaa, että pelot on valheesta… irtisanoutua pelosta ja saada vapautusrukouspalvelua… Se johti jatkuviin epäonnistumisen kokemuksiin, itsesyytöksiin, syyllisyyteen, häpeään ja lopulta toivottomuuteen ja kuolemanhaluun.

      On ollut valtava helpotus nähdä, ettei Isä vaadi minulta pelkojen voittamista. Olen huomannut, että Hän ei ole koskaan se, joka asettaa vaatimuksia tai soimaa, jos en uskalla tehdä jotain mitä olisi pitänyt. Hän lohduttaa ja rakastaa. Rakkaus parantaa ja vahvistaa, ja sitä kautta pelkokin hiljalleen vähenee. Kai sitä voi sanoa muutokseksi? Sitä muutosta todella haluan, sillä enhän tahdo loppuelämäkseni jäädä yksinäiseksi. Toisekseen se kutsu, jonka uskon Jumalan sydämeeni kylväneen, liittyy hyvin paljon yhteyteen ihmisten kanssa. Haluan kulkea sitä kohti. Sillä tiellä ihmispelko on väistämättä ylitettävä, vaikka sitten vähä vähältä. Ei niin, että muuttuisin toisenlaiseksi kuin olen vaan niin, että voin tulla enempi esiin sinä ihmisenä, joka todella olen.

      Itsekin olen karismaattiskristillisissä piireissä, ja kamppailen kyllä edelleen välillä riittämättömyyden tunteen ja häpeän kanssa. Kuulen paljon kehoitusta siihen, kuinka pitäisi olla rohkea ja kertoa ihmisille Jeesuksesta. Pitäisi uskaltaa kohdata ihmisiä ja rukoilla heidän puolesta, käyttää armolahjojaan, ei pitää lamppuaan vakan alla. Lähteä ulkomaille lähetystyöhön tai raamattukouluun. Mitä sitten, kun ihmisten kohtaaminen jännittää ja pelottaa niin, että jähmetyn tyystin tai pakenen hädissäni johonki ennenku ehdin edes ajatella mitä teen? Varmaan sopisin sen puolesta paremmin kansankirkon penkkiin. Siellä ei olis vaatimuksia eikä odotuksia. Kyllä minä kirkkoon kuulun ja olen sielläkin ollut. Mutta siellä Jumalasta puhuttiin niinku jostain museoesineestä, vaikka hän on elävä ja todellinen, ja lähellä! Viihdyn hihhulipiireissä paremmin. Siellä on elävä Jumala. Mennään täysillä sekä hyvässä että pahassa: silloin kun oikeaan suuntaan niin täysillä ja sillon ku metsään niin myös täysillä… mutta hyvät ja huonot puolensa kaikissa seurakunnissa, niinhän se varmasti on.

      Poista
    5. Hei, kiitos kärsivällisestä ja sävyisästä vastauksestasi. Itse en sellaiseen juuri kykene. Itse koen vapauden eli vapauteNI olevan siinä, ettei minun evankeliumin näkökulmasta tosiaankaan tarvitse enää koskaan muuttua yhtään miksikään. Eli tyyliin: "On ollut valtava helpotus nähdä, ettei Isä vaadi minulta X:ää..." ja tuo X pitää sisällään KAIKEN maan ja taivaan välillä. Olen avioliitossa, ja siinä huomaan enemmän tai vähemmän toistuvasti toimivani siten, että se aiheuttaa toiselle mielipahaa. Toki haluaisin tällaisissa asioissa "muuttua". Mutta en sotke siihen Jumalaa. Jo Vanhan testamentin kirjoittaja tiesi, että "kivi kiveä hioo, ja ihminen toista ihmistä". Minä "muutun" aikanaan, jos olen muuttuakseni, ja teen tuollaisten asioiden eteen jotakin, jos olen tehdäkseni. Olen tällaisissa asioissa "Jumalan edessä" TÄYSIN VAPAA, ja tuosta absoluuttisesta vapaudestani käsin voin sitten halutessani pyrkiä tekemään korjausliikkeitä, onnistuinpa niissä tahi en. Tällaiset "muuttumiset" ovat evankeliumin näkökulmasta täysin irrelevantteja, vaikka ne elämän arjessa olisivatkin merkittäviä. Kärsin aikoinaan viinan kiroista toistakymmentä vuotta, ja taatusti ainakin krapulassa toivoin joka solulla "muuttuvani". Mutta evankeliumin näkökulmasta silläkään asialla ei ollut MITÄÄN MERKITYSTÄ. Ja Jumalaa en siihen saanut "avukseni", vaikka kuinka rukoilin. Raitistuin vasta sitten, kun olin saanut juoda tarpeekseni ja pääsin vertaistuen piiriin, jossa korostettiin sitä, että absoluuttinen heikkouteni alkoholin suhteen on PYSYVÄ todellisuus eikä suinkaan muutoksen alainen asia. Minä en oikeastaan muuttunut mitenkään, ainoastaan ymmärrykseni tuon asian suhteen muuttui.

      "Kaikki mitä meissä, meille ja meidän kauttamme tapahtuu, tapahtuu uudelle luomukselle. Jos minua ärsyttää joku ihminen pohjattomasti, tuo ärsytys tapahtuu uudessa luomuksessa, joka minä olen. Jos koen olevani koukussa johonkin syntitottumukseen, koukussa olemisen kokemus tapahtuu uudessa luomuksessa, joka minä olen. Jos haudon mielessäni pahoja aikeita tai pahoja ajatuksia tai katkeruutta, pahojen aikeiden, ajatusten tai katkeruuden hautominen tapahtuu uudessa luomuksessa, joka minä olen. Sen sijaan minä en ole ärsytystilani, koukussa olemisen kokemukseni enkä hautomiseni, vaan minä olen uusi luomus Kristuksessa. Olen uusi luomus Kristuksessa, ”pääsinpä” minä noista edellä mainituista ilmiöistä "eroon" tai en. Ja koska minä olen uusi luomus Kristuksessa, minä en muodosta noita ilmiöitä, minä en ole ne, eivätkä ne ole minä eivätkä muodosta minua. (Tätä lakihenkinen kristillisyys ei suostu tajuamaan.) Ne ovat vain ilmiöitä, joita esiintyy tai on esiintymättä uudessa luomuksessa, joka minä olen. Minä olen uusi luomus, tapahtuipa minussa, minulle tai minun kauttani mitä hyvänsä."

      Poista
  9. Nyt kun kirjoitit elämästäsi ja siitä, mitä muutos ja muuttuminen ovat sinulle aikanaan merkinneet, ymmärrän hyvin että vieroksut kyseisiä sanoja. Tosi hyvä huomio se, että mitä tuntee tai millaisten asioiden kanssa kamppailee ei määritä identiteettiä. Kun Paavali kirjoitti alkuvaiheen seurakunnille, kirjeistä näkyi, että niissä oli aika isojakin ongelmia ja puutteita. Kuitenkin hän kaikille kirjoitti, että te Jumalan rakastetut, pyhät. Ei kirjottanu kellekkään, että te syntiset ja saastaiset…Korintossa tai Galatiassa...

    Mitä kirjoitit avioliitostasi, niin minusta on jo paljon, että pystyt myöntämään tekeväsi asioita, jotka satuttaa toista. Onhan myös ihmisiä, joiden mielestä kaikki on aina jonkun muun vika ja itse ei tee koskaan mitään väärin. Kuten yllä kirjoitin, minä en todellakaan ole mestari ihmissuhteissa. Uskoisin kuitenkin, että suhteen kannalta on merkittävää, jos voi myöntää omat virheensä ja pyytää anteeksi. Vaikka sitä joutuisikin tekemään uudestaan ja uudestaan. Mä muuten myöskin kamppailen hyvin paljon katkeruuden kanssa, ja sen, että joku ihminen/ ihmiset voi ärsyttää ihan suunnattomasti.

    Jos ymmärsin oikein, että tahdoit sanoa, että Jumalan rakkauden ja lapseuden kannalta ei oo mitään merkitystä sillä, muuttuuko vai eikö, siitä olen ihan samaa mieltä. Muuten näkemykseni muutokseen on erilainen, luultavasti erilaisen elämänkokemuksen tähden. Minulle muutos on ehdottomasti positiivinen ja hyvin tärkeä asia elämässä – siis silloin, kun se on Jumalan työtä eikä omaa ponnistelua tai pyrkimystä vastata ulkopuolelta tuleviin odotuksiin. Ajattelen ennemmin senkaltaista muutosta mitä perhosessa tapahtuu, kun se muuttuu toukasta perhoseksi. Kun Jumala on meidät luonut, ei hän ole voinut luoda vääränlaista. Muutos on sillon vaan sitä, että tulee entistä enempi ja vapaammin olemaan se, joka todella on.

    Selkeyden vuoksi täytyyvielä yksi asia tarkentaa. Tässä blogissa puhuttiin homoseksuaalisuudesta. Kirjoituksillani Jumalan aikaansaamasta muutoksesta en tarkoittanut julistaa, että homoksi itsensä kokevan ihmisen seksuaali-identiteetin täytyy muuttua. Siitä en osaa sanoa oikein mitään, kun ei ole tietoa eikä ymmärrystä asiasta. Mielummin kuuntelen heitä, joita asia omakohtaisesti koskettaa. Sen kautta voin jotain oppia.

    Vähän ihmettelen sitä, että tässä asiassa tuntuu olevan kaksi äärilaitaa. Toisesta leiristä julistetaan, että homous on hirveä synti ja semmoset ajatuksetkin on kiellettävä. Toiselta puolen taas sanotaan, että jos on homoseksuaalisia tunteita, on homo ja homona pysyy ja on suorastaan rikollista, jos ei elä suuntautumisensa mukaan. Onko se oikeasti näin mustavalkoista? Meissä on elämän henki, Jumalan henki, joka jatkuvasti vapauttaa meitä Jeesuksen kaltaisuuteen… pikku hiljaa. Onks pakko ennalta määritellä, että sen matkan aikana minusta on tultava hetero? Tai: muovasipa Jumala minua miten hyvänsä, niin ainakaan seksuaali-identiteetti ei voi muuttua, koska homoseksuaalisuus on pysyvää? Täytyyks ihmisen hallita ja tietää semmoset asiat? Eiks voi vaan elää?

    No, helpommin sanottu kuin tehty. Kyllä minullakin on hyvin selkeä kuva siitä, mihin suuntaan tämä matka Jumalan kanssa pitäisi viedä. Että vapautuisin ja rohkaistuisin niin paljon, että pystysin luomaan ystävyysuhteita, että voisin löytää jonku miehen ja perustaa perheen. Uskaltaisin kohdata ihmisiä niin, että voisin kulkea rinnalla, tukea ja lohduttaa ja rukoilla ihmisten puolesta. Jos asiat ei mene noin, niin ihan kauheaa! Mut olen huomannut, että Jumala on suuri ja me olemme aika pieniä. Näemme asiat niin kovin kapeasta perspektiivistä, kun taas hän näkee iankaikkisuuden ja maailmankaikkeuden näkökulmasta. Hänellä voi siten olla sellaisia vaihtoehtoja, joita me ei osata ollenkaan ajatella. Ja ne voi olla parempia kuin ne meidän omat hahmotelmat siitä, miten elämän pitäisi mennä…

    VastaaPoista
  10. Sen verran sanon vielä, että missään ei Paavali kirjoita, että meistä tulee pikkuhiljaa enemmän ja enemmän Jeesuksen kaltaisia. Tämä on täydellisen vieras ajatus Paavalille. Jos lukee hänen kirjeitään, niin uskovia kuvaillessaan hän puhuu meistä AINA täydellisinä Kristuksessa. Aina. Tässä ei ole mitään epäselvää. Jos kerran emme elä enää me, vaan Kristus meissä (meinä, koska me emme enää lainkaan elä erillisinä minuuksina), ja jos Kristus on meidän elämämme (EI siis meidän esikuvamme vaan meidän ELÄMÄMME) ("elämä on minulle Kristus", "joka yhtyy Herraan, on yksi henki" jne.), silloin ei ole OLEMASSA mitään Kristuksesta erillistä "meitä", joiden tulisi tavoitella Kristuksen kaltaisuutta. Se ykseys, jonka Kristus sai ristillä ja ylösnousemuksessa aikaan, on täydellinen, eikä sitä voi parannella mitenkään. Mielen (= ajattelun) uudistuminen on tämän totuuden muistamista ja muistuttamista itselleen yhä uudelleen. Mitään muuta "uudistumista" tai muuttumista ei ole. Meidän minuutemme ei ole jotenkin Kristuksesta erillinen tai irrallaan, vaan Kristuksen muodostama - aivan samalla tavoin kuin viiniköynnöksen oksat ovat viiniköynnöstä ja ihmisen ruumiinjäsenet ovat ihmistä. Kristus ei voi tulla enemmän itsensä kaltaiseksi, joten me emme voi tulla enempää Hänen kaltaisekseen, koska me olemme täydellisesti Hänessä ja Häntä ja Hän on täydellisesti meissä ja meitä. Tätä tarkoittaa Gal. 2:19-20 sekä efesolais- ja kolossalaiskirjeen ensimmäiset luvut sekä Room. 6-8. Ei yhtään vähempää. Kannattaa lukea Paavalin kirjeet ja tarkistaa joka ikinen kohta, jossa hän kuvailee uskovia käyttämällä OLLA-verbiä (koska olla-verbillähän asioita ja ihmisiä kuvaillaan). On helppoa panna merkille, että me olemme täydellisiä. Silloin kun hän puhuu heikkoudestaan, hän ei suinkaan puhu siitä minäään sellaisena asiana tai ilmiönä, jonka tulisi hänessä muuttua, vaan hän tervehtii omaa heikkouttaan iloiten, koska se on meidän osamme: olla täydellisiä ja täydellisen heikkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jankutan tätä asiaa loputtomiin, koska tämä (mielestäni väärin ymmärretty/vaiettu) evankeliumin puoli toi itselleni kesällä 2011 mielenrauhan, joka ainakaan vielä ei ole poistunut minnekään. Kristuksessa olemisemme ei suinkaan lisää vastuunalaisuuttamme vaan vie (vei) sen viimeisetkin rippeet mukanaan hautaan. Miksi Paavalin "esittämä" mies on niin epätoivoinen roomalaiskirjeen 7. luvussa? Siksi, että hän kuvittelee vielä tuossa vaiheessa olevansa itsestään vastuullinen, Kristuksesta erillinen olento. Kun hän 8. luvun alussa tajuaa tulleensa a) ristiinnaulituksi yhdessä Kristuksen kanssa ja b) erillisenä, vastuullisena olentona lakkautetuksi ja c) lain vanhurskauden saaneen täyttymyksensä sen saatua tuomita Paavalin kuolemaan, hän tajuaa olevansa vapaa kuin taivaan lintu. Häntä ei ole erillisenä, autonomisena olentona lainkaan enää olemassa, vaan hän kuuluu Toiselle, elää tuossa Toisessa ja on tuota Toista. Tuo Toinen muodostaa hänen sisimmän minuutensa, hänen todellisen minänsä. Hänen todellinen minänsä kumpuaa kaiken aikaa Tuosta Toisesta. Tätä on hengen mukaan eläminen. "Lihan mukaan" eläminen on sen kuvitelman mukaan elämistä, että me muka olemme Kristuksesta irrallisia, "täplämäisiä" olioita, pohjimmiltamme erillisiä ja autonomisia minuuksia. Ja huom! Hengen mukaan elämisessä EI ole kyse ensisijaisesti kokemuksesta vaan uskosta, uskon silmin näkemisestä. Tämä ei muserra psyykettämme joksikin ameebamaiseksi hötöksi, vaan antaa olemassaolollemme Todellisuuden, jossa voi levätä, levätä ja vielä kerran levätä. Ja iloita. Meidän vajavaisuutemme on saviastian vajavaisuutta, jotta tuo "suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä". Saviastian ei tarvitse muuttua miksikään. Sen ihana osa on olla vain saviastia, koska sen ydin on sen sisältämä Aarre.

      Poista
    2. Kiitos Graceland, kun jaoit nämä asiat, jotka on valjennu sinulle ja tuonu rauhan. Todella hyviä huomioita ja syvällistä sanomaa. Jään miettimään niitä. Ei se minusta mitään jankuttamista ole, että jakaa semmoista mitä itse on saanut. Eihän kukaan voi muuta jakaa kuin sitä, mitä on saanut. Eri ihmisillä ne on erilaisia asioita. Välillä ihmettelen, kuinka Jumalan lasten yhteys voi käytännön tasolla toteutua. Miten voi löytyä yhteinen sävel, kun ihmiset ymmärtää, kokee ja näkee asiat niin eri tavoin? On hyvin erilaisia elämänkokemuksia, erilaisia lähtökohtia ja erilaisia kutsumuksia. Varmasti kuuluukin olla niin, että eri ihmiset tuo esille erilaisia asioita ja painottaa erilaisia asioita. Jos näin ei olisi, kävisi niinku korinttolaiskirjeessä sanotaan: jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, ei olisi kuuloa. Tai jos se olisi pelkkää korvaa, hajuaisti puuttuisi.

      Luin tämän blogin aikaisemmasta kirjoituksesta (”Kun oksat kasvavat erilleen”) kirjoittajan erinomaisia pohdintoja siitä, kuinka erilaiset seurakunnat tarvitsevat toisiaan. Olen kuullut lukemattomia kertoja varoituksen: karismaattiset yhteisöt eivät sovi särkyneille ihmisille. Olisi parempi mennä seurakuntaan, jossa julistetaan yksinkertaista armon sanomaa: olet pelastettu ja sillä selvä. Muuta ei tarvita. Kyllähän tuossa perää on. Kun on kovin kipeä ja uupunut, voimakas kehoitus ”astua omaan kutsumukseen” tai riehakas meininki seurakunnassa ei välttämättä rakenna. Uskonvahvuuden ja kuuliaisuuden korostaminen voi lähinnä lisätä entisestäänkin ylivoimaista kuormaa.

      Mutta – ja tämä oli myös tärkeä huomio kyseisessä blogikirjoituksessa – entä sitten, kun elämä menee eteenpäin ja on toisenlainen aika. Kun ei enää kaipaakaan niin sielunhoitoa, turvaa ja rauhallista ympäristöä vaan on halu tarttua toimeen ja tehdä niitä asioita, jotka Jumala on sydämeen kylvänyt: astua johonkin uuteen, mennä eteenpäin, kasvaa Jumalan tuntemisessa, vahvistua luottamuksessa ja tehdä konkreettisia valintoja, jotka vievät omalla tiellä eteenpäin. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa. Ehkä jollekin sitä, että ottaa yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa on menny välit poikki ja etsii sovintoa. Tai jollekin sitä, että alkaa kohdata ihmisiä kaduilla ja rukoilla heidän puolesta. Tai sitä, että astuu esiin ja tuo julki semmosia asioita omassa seurakunnassa, mihin tarvitaan muutosta.

      Olen ihan samaa mieltä siitä, että mitään ei pidä lisätä siihen, että olemme ehdoitta rakastettuja. Se lapseuden perusta on ja pysyy eikä mitkään teot tai valinnat sitä muuta. Mutta siitä ei saa tehdä kahletta, joka lukitsee pysymään paikallaan ja samanlaisena. On ihmisiä, joiden sydämessä lapseus synnyttää suurta halua tehdä erilaisia asioita tai myös halua pyrkiä määrätietoisesti muutokseen jollakin elämän osa-alueella. Ei se oo vanhurskauden tavoittelua tekojen avulla. Jos teot ja valinnat nousevat sydämestä, siitä vapaudesta, joka täydellisesti rakastetulla lapsella on, se on elämistä Hengen mukaan. Semmonen työ ei ole raskasta. Kun tekee sitä, mikä sydämestä nousee, se on kevyttä ja pikemminkin antaa kuin vie voimia.

      Poista
    3. "Jos teot ja valinnat nousevat sydämestä, siitä vapaudesta, joka täydellisesti rakastetulla lapsella on, se on elämistä Hengen mukaan." Näin se on. Totta on myös se, että vapaudesta ei VOI tehdä kahletta; se on kerta kaikkiaan mahdotonta. Samoin on totta se, että on olemassa "vapautta", joka ei ole vapautta muutoin kuin sanojen tasolla. Minua ei esim. vakuuta se, kun muslimiksi kääntynyt suomalaisnainen vakuuttaa hijabin merkitsevän hänelle "vapautta". Samanlaiseen "vapauteen" olen törmännyt monien kristittyjen kohdalla (on neuroottista raamatunlukua ja televisio-ohjelmien katsomatta jättämista jne.). Ja olen tullut siihen tulokseen, että sellainen teeskennelty "vapaus" eli orjuus kumpuaa harhakuvitelmasta, jossa uskova mieltää itsensä jotenkin, jostakin kohtaa, jollakin tavoin, jossakin mielessä ja/tai jollakin tasolla Jeesuksesta Kristuksesta erilliseksi. Ja tämmöistä erillisyyttä tai etäisyyttä voi "kokea" uskoakseni ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tajua JO kuolleensa ja lakanneensa olemasta Kristuksen kanssa ristillä ja heränneensä kuolleista KristukseSSA, Kristuksen muodostamana, Kristukselle täydellisesti ja yksinomaan kuuluvana, Häneen täydellisesti yhdistyneenä ja Hänessä ja Hänestä käsin elävänä. Itse en ole esim. lukenut Raamattua vuosikausiin, koska minun ei tarvitse; Hän ITSE on minun Elämäni päivittäin, joka hetki. Lisäksi katson jalkapallon MM-kisoja ihan simona; ja tässäkin Jeesus Kristus on minun Elämäni päivitttäin, joka ikinen hetki. Olen täydellisen vapaa yrittämästä olla yhtikäs mitään tai tulla yhtään miksikään, koska minä olen JO täydellisen hengellinen Hänessä, sillä me olemme YHTÄ Hänessä. Jos joku ilmaisee vapauttaan jotenkin toisin, se on hänen etuoikeutensa. Kannattaa kuitenkin huolehtia siitä, että vapaus on todellista vapautta eikä teeskenneltyä.

      Poista
  11. Tästä vapausasiasta mun on vaikea saada otetta. Mitä tarkoitat vapaudella? Mistä sen erottaa, onko vapaus todellista vapautta vai teeskentelyä?

    Jeesus sanoi:
    ”Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei pysy talossa ikuisesti, mutta poika pysyy. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.”

    En ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa. Jaakobin kirjeessä sanottiin myös siitä, että ihminen joka katsoo ”täydelliseen lakiin, vapauden lakiin” elää sen mukaan, kuka todella on – ja hän on oleva autuas tekemisessään. Sitäkö se ”Jumalan lasten kirkkauden vapaus” sitte on, että on vapaa elämään sinä ihmisenä, joksi Jumala on luonut? Tekemään niitä asioita, jotka sydämestä nousee? Kerta Jumala on antanu uuden sydämen. :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämän välipysäkillä

Yli kaiken varottavan varjele salais... Sydämesi!

Kädenvääntöä ja armon pisaroita