Aito elämä

Vuosia olen tehnyt listoja, asettanut tavoitteita ja pilkkonut niistä osatavoitteita. Olen nauttinut siitä! Se on antanut suuntaa, ja auttanut hahmottamaan tulevaisuutta. Uskon edelleen että sillä on tärkeä funktio. Hyvin usein me kierrämme elämämme ongelmia kuin kissa kuumaa puuroa, ja niiden tiedostaminen helpottuu kartoittamalla elämää. Missä olin vuosi sitten? Miltä Jumala-suhteeni näytti vuosi sitten, entä miltä se näyttää nyt? Entäs ihmissuhteeni? Talouteni? Liikuntatottumukseni? Joskus tilannearvion tekeminen on raakaa, mutta vain todellisuuden kohtaamalla voi havaita muutostarpeet - ja päästä iloitsemaan edistysaskelista!

Puolitoista vuotta sitten menetin kyvyn katsoa eteenpäin, ja sitä ei ole ollut helppoa tavoitella uudelleen. Eteenpäin katsominen edellyttää turvallisuudentunnetta, ja sitä, että on sinut myös menneisyytensä kanssa. Pelon ja häpeän tahrima sydän ei uskalla unelmoida, hädin tuskin se uskaltaa elää. Huomasin itse, että minulla meni romahdukseni jälkeen pitkään ennen kuin energiaa riitti muuhun kuin selviämiseen. Pelkkä kaupassa käyminen uuvutti niin, että minun oli nukuttava useampi tunti. Ihmisten kohtaaminen oli pelottavaa, ja hyvin usein huomasin olevani kauttaaltaan jännittynyt, täyteen taistele tai pakene –tilaan virittynyt, vaikka usein en kuitenkaan kyennyt taistelemaan sen enempää kuin pakenemaankaan. Lamaannuin täysin. Sen myötä näkökykyni oli lukkiutunut, eikä tulevaisuudella ollut sijaa minulle.

Pari viikkoa sitten koitin asettaa elämälleni jälleen tavoitteita. Jos kaikki menee hyvin olisi toukokuussa tarkoitus valmistua, sen jälkeen katsoa missä on mahdollista työllistyä, muuttaa, asettua… Muutaman itselleni tärkeän asian osasin yksilöidä ennenkuin menin taas lukkoon. Lista alkoi näyttää niin erilaiselta kuin ne listat, joita vielä pari vuotta sitten rustailin. Olinko valmis hyväksymään, että tulevaisuus yhtäkkiä näyttäisikin aivan toisenlaiselta? Olinko valmis luopumaan niistä vanhoista unelmista, jotka olivat tuoneet niin paljon elämäniloa ja tahdonlujuutta? En ollut varma. Lista jäi repunpohjalle ennekuin pääsin kunnolla alkuunkaan. Silti se oli juuri tarpeeksi, sillä ajatus oli kylvetty.

Viikko sitten totesin, että koko tapani tarkastella elämää kaipaa päivitystä. Päivän tultua päätökseen olin tottunut tarkastelemaan kulunutta päivää, ja ikään kuin arvioimaan sitä: mitä saavutin tänään? Luonnollisesti konkreettisesti mitattavat asiat olivat helpoimpia tarkastelunkohteita – kuinka monta kiireellistä asiaa kerkesin hoitaa, sainko laskut maksettua, pyykit pestyä, saarnan valmisteltua, sähköposteihin vastattua? Suoristuskeskeinen ajattelutapa oli antanut minulle vaa’at ja mittarit. Entä jos ehtoolla miettisinkin aivan uudesta näkökulmasta, ja pohtisin minkälaisia ihmiskohtaamisia päivä sisälsi… Mitä ne välittivät minulle, ja sainko minäkin välittää jotain omalta sydämeltäni toiselle? Jos miettisinkin sitä, millaisella asenteella olin kohdannut ihmisiä – avoimesti vai ennakkoluuloisesti? Olinko sortunut puhumaan pahaa, vai olinko puhunut rakentavasti, elämän sanoja? Olinko muistanut antaa anteeksi, ja myös pyytää anteeksi? Olinko asettanut toisen päälle sellaisia taakkoja, joita en itsekään olisi valmis kantamaan? Olinko osannut kohdata konflikteja pakenemisen sijaan?
  Tämä ajatuksenjuoksu kehittyi nopeasti, ja yksi asia johti toiseen. Päädyin tekemään uudenlaisen ”tavoitteiden listan” tulevaisuudelle, ja se ei ollut enää lista ollenkaan! Sen sijaan että olisin ulkoapäin ohjautuvasti asettanut sellaisia tavoitteita jotka näkyvät muille, lähdin toteuttamaan näkymää sisältäpäin. Listan sijaan kuvailin päivän siitä elämästä, jota haluaisin tulevaisuudessa elää. Aloitin aamusta, ja lähdin rakentamaan päivää. Mitä ja ketä se sisältäisi, missä ja miksi. Sen kautta nousivat esiin suorituksia tärkeämmät asiat: arvot ja prioriteetit. Tämä oli aivan uudenlainen tapa hahmottaa tulevaisuutta, ja se vapautti minut epäonnistumisen pelosta! Mikä ilo, uskalsin katsoa eteenpäin!

 Uskon päässeeni alkuun sellaisessa prosessissa, joka minun olisi tullut käydä jo aikoja sitten. Ulkoapäin ohjautuva elämä päättyy ennemmin tai myöhemmin uupumukseen. En jaksa sitä enää. En myöskään halua enää vastata ihmisille sen mukaan,  mitä arvelen heidän haluavan kuulla (vaikka siinä olen varsin pitkälle harjaantunut). Vaikka aitous välillä maksaa kaiken, on se silti kannattavampi sijoitus kuin mielistely. 
Ja näinhän se on - totuus tekee meidät vapaaksi. 



Kommentit

  1. Aamen, erittäin hyvä kirjoitus, kiitos paljon.

    VastaaPoista
  2. Voisivatko tavoitteesi olla armollisempia tulevaisuudessa?
    Esim. "Rakastan itseäni Jeesuksen rakkaudella."
    Pitääkö tässä vaiheessa tehdä päätöksiä vanhojen tavoitteiden kohdalla? Voisiko sijoittaa vanhat tavoitteet "kirjahyllylle"? Sieltä voi tarvittaessa napata ne, kun on aika.
    Kaikkea hyvää ja siunausta!

    VastaaPoista
  3. Voisiko olla niin, että vapaus ja sisäinen rauha koittaa sitten, kun saavutamme pisteen, jossa emme odota emmekä edellytä itseltämme yhtikäs mitään? Ihminen on englanniksi "human being", ei "human doing", "human aiming", "human pursuing", "human choosing", "human pondering" tai "human deciding". Niin kauan kuin minä kuvittelen, että minussa, jossakin kohtaa minua, on/"asuu" jotakin hyvää, josta käsin voin kammeta itseäni kohti parempaa elämää, silloin minun on toimittava tuon kuvitelmani mukaisesti. Ja tuo kuvitelma sitten tuottaa milloin minkäkinlaisia tarinoita siitä, kuinka tuo parempi elämä rakentuu: pinnallisempia tai "syvällisempiä", "sisäistyneempiä" tarinoita. Ja aikansa noista uusiutuvista tarinoista voi itselleen ammentaa energiaa ja draivia. Mutta taitaapi olla niiin, että vapaus löytyy vasta sitten kun ihminen tajuaa olevansa läpikotaisin heikko, niin todellisesti heikko, että hänen on mieletöntä edellyttää itseltään hengellisesti yhtikäs mitään. Ja vapaus on nimenomaan siinä, että tämä heikkous on pysyvää olotila ja ominaisuus. Tämä heikkous on ihmisen osa, ihana ja autuas osa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Room. 7:18a, 2 Kor. 4:7, Joh. 15:5a. Nämä ovat kristityn (elämän) muuttumattomat alkuasetukset. Noissa on lepo ja rauha.

      Poista
  4. Luin Hesarin jutun sinusta. On vaikea käsittää, että olet noin toimintakykyinen kuin olet tänä päivänä. Jeesus, että tämä meidän kollektiivinen uskonnollinen hulluutemme pistää välillä vihaksi.
    Voisiko olla niin, että kaiken pahan alku ja juuri on epistemologinen jättiloikkamme: noukimme Raamatun sisältä (sangen epämääräisesti käytetyn) termin "Jumalan sana", kiskomme sen Raamatun ulkopuolelle ja sovellamme täysin omine lupinemme sitä Raamattuun itseensä? Kenen luvalla me näin teimme? Saimmeko siihen luvan Jumalalta? Millä perusteella, millä tieto-opillisilla avuilla me nousimme tuon kaikista korkeimman Tietämisen Vuoren laelle? Kuinka me oikein menimme poimimaan kymmenistä kirjoista koostuvasta KIRJASTOSTA yhden termin, omimaan sen itsellemme ja kuinka me uskalsimme asettautua tuon kirjaston YLÄPUOLELLE ryhtyen kuvaamaan tuota kirjastoa noukkimallamme termillä? Millä ihmeen edellytyksillä me saatoimme sen tehdä? Eikö ole niin, että voidakseen kuvailla jotakin kirjastoa epiteetillä "Jumalan sana", tulee itse olla Jumala tai on täytynyt olla itse paikalla kirjaston kirjojen syntyhetkien yhteydessä?
    Ja niin kävi, että kun korotimme TIEDOLLISESTI itsemme Jumalan VERTAISEKSI, me syöksimme itsemme pimeimpään kuiluun, sillä nyt meillä oli itse rakentamamme Kultainen Vasikka, jonka Armotonta Kirjaimellista Totuutta (koska KIRJAIMELLINEN totuus in AINA armoton) meidän nyt tuli palvoa.
    Ja kun apostolimme Paavali sitten kuiskuttaa Kirjaston kirjan sivulla, Kultaisen Vasikan sisältä, että TÄYDELLINEN Jumalan sana on Kristus meissä kirkkauden toivonamme ja me täydellisenä Kristuksessa, me tuhahdamme, että eihän se nyt noin voi olla, ja niin Vasikka on ja pysyy, vaikka se hetken jo heilahtelikin. Se pysyy, siitäkin huolimatta, että sen vatsalaukusta kantautui myös Johannneksen vaimea ääni, jonka mukaaan Jumalan Sana on Jeesus Kristus itse.
    Entäpä jos me toteaisimme itse kukin tykönämme: En uskalla olla niin hullu, että nousisin Tiedon Korkeimmalle Vuorelle, koska minulla ei siihen ole edellytyksiä. Entäpä jos Jumalan sanaa ovat minulle ainoastaan ja vain ne sanat, jotka Jumalan sanoiksi tämänhetkisyydessäni koen? Ne, jotka soivat samaa säveltä, kuulostavat yhtä ihanilta ja eläviltä ja jotka sieluni vastaanottaa yhtä vaivattomasti kuin aikoinaan ne sanat, jotka synnyttivät minussa uskon?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaikki.

Kirje konservatiivisille ystävilleni

Elämän välipysäkillä