Tuhlaajapojan seurassa

Maaliskuu 2014. Maailmanympärimatka on puolivälissä, takana on reilut 10 kuukautta Keniassa ja noin puoli vuotta Australiassa. Olen Australian Gold Coastilla kun Patentti- ja Rekisterihallitus tekee päätöksen uuden kirkkokunnan hyväksymisestä. Word of Faith Church Finland saa virallisesti alkunsa.
Maaliskuu 2015. Psykologian opiskelupaikka Åbo Akademissa on jäänyt taakse, keskityn seurakunnan rakentamiseen Kokkolassa. Olemme joutuneet muuttamaan isompiin tiloihin. Ensimmäisiä tiimimatkoja on tehty.
Maaliskuu 2016. Nyt menee tosi kovaa. Kokouksia on kuutena päivänä viikossa, kiertue etenee hurjaa vauhtia. Toisaalta tapahtuu hienoa asioita, toisaalta huomaan etten ole ollenkaan valmis kaikkeen siihen mitä työ tuo mukanaan. Olen 22 vuotta ja naiivi, ja ihmisten tarpeet uuvuttavat.  Minulta odotetaan vastausta harhaoppisyytöksiin jotka täysin ylittävät oman tieto- ja osaamistasoni. Sisäinen taisteluni kuormittaa mieltä valtavasti. Suhteet läheisiini rakoilevat. Elän yhä vahvemmin hengellistä elämää, laiminlyöden muut osa-alueet. 
Maaliskuu 2017. Vain riekaleita on jäljellä. Olen aivan loppu, ja tilanne on monella tapaa tulehtunut. Olen surkea johtaja ja aviomies. Kuvittelen että tilanne on jotenkin vielä korjattavissa. Kaikki päättyy kuitenkin onnettomuuteen, minkä jälkeen mikään ei enää palaa ennalleen. 

Maaliskuu on aina kovin tunteikasta aikaa. Aurinko paistaa matalalta, valo on kirkas mutta ei juurikaan lämmitä. Lämpötilavaihtelut luovat röpelöisen jääkerroksen tien pintaan. Ympäristö on täynnä triggereitä, joten erinäisiä takaumia menneeseen tulee toistuvasti. Näiden asioiden ja muistojen äärellä olen taas ollut enemmän kuin pitkään aikaan. Samaan aikaan kun asioihin saa etäisyyttä syntyy uusia näkökulmia, uusia ajatuksia ja toivottavasti enemmän vapautta irtonaisten palasten integroituessa omaan tarinaan. 
 Itsensä kohtaaminen ei ole helppoa. Joskus oman itsensä kohtaaminen herättää niin paljon pelkoa, kipua tai surua, että ihminen on mieluummin kasvotusten kuoleman kanssa kuin itsensä kanssa. Se, että näkee itsensä vailla mitään suojaa ja rooleja, kaikesta riisuttuna, on raadollista. Paljon mieluummin pakenee suorittamiseen, toiseen ihmiseen tai sellaiseen uskomusjärjestelmään, jossa itseä ei tarvitse kohdata.
Minä pelkäsin itseni kohtaamista. Sisälläni on pieni poika, joka on jäänyt paljosta vaille. Hän on äärimmäisen tarvitseva, enkä siedä sitä puolta itsessäni. Näen itseni mieluummin kykenevänä, pärjäävänä ja vahvana. Kuitenkin käytökseni ilmentää sitä, mitä syvimmiltäni kaipaan - kuten jokaisen meidän kohdalla. Siksi seurakunta täytti minulle niin monta funktiota. Se oli ennen kaikkea paikka, missä sain kohdata Jumalaa. Siitä tuli minulle kuitenkin myös koti, kohtaamisen ja kompensaation paikka, missä sain omaksumani roolin kautta sitä hyväksyntää mitä niin kovin kaipasin. Myöhemmin seurakunnasta tuli "itselle kuolemisen paikka". Teologisesti siinä oli järkeä, etten enää elä minä vaan Kristus minussa, mutta kohdallani se oli itseni pakenemista Jumalaan. Halusin kuolettaa minussa monia ominaisuuksia pakenemalla niitä Jumalan luo. Se ei kuitenkaan mene niin. Tai voi niinkin elää, mutta se aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin ja tavalla tai toisella kipua muille. Kun emme kohtaa itsessämme sitä, mikä ehkä kaikista eniten kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, alamme oireilla. Eikä sitä voi "luovuttaa Jumalalle" niin että se vain katoaisi. Ellemme omista sitä, miten voimme sen antaa? Eikä asiat muutenkaan toimi niin, että Jumala vain hävittää asioita elämästämme. Sen sijaan Hän kutsuu meitä kohtaamaan itsemme, ihmisen, yhdessä Hänen kanssaan. Ihmisen raadollisuuden kohtaaminen vaatii armoa. Ristin ilmentämää armoa. Juuri ihmisen heikkoudessa armo tulee ilmi. Eikä mikään heikkous Jumalalle tule yllätyksenä, vaikka me kokemamme häpeän vuoksi joskus niin luulemme.
  Jokin aika sitten luin Brené Brownin häpeää koskevaa kirjaa. Hän kirjoittaa siinä yhteisöllisyyden kokemisesta, ja kertoo omasta matkastaan. Hän koki pitkään ettei hän kuulu mihinkään, ettei hänelle löydy omaa paikkaa. Tämä kuulosti liiankin tutulta. Sitten hän kuitenkin jatkoi ehdottamalla ratkaisuksi sen hyväksymistä, ettei meidän lopulta kuulukaan kuulua mihinkään tiettyyn yhteisöön. Meidän tehtävämme on ensin kuulua itsellemme, hyväksyä itsemme niin läpikotaisin, että voimme siitä hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta käsin päättää kuulua johonkin tai käydä jossain. Kun olemme kokonaan hyväksyneet itsemme, ei yhteisöllisyyden etsiminen enää kumpua siitä loputtomasta nähdyksi tulemisen tarpeesta joka sisällämme on. Mikä pelottava ajatus! Pelottavaa ajatella, että minun on luovuttava muualta tulevasta vahvistuksesta, ja uskaltaa seistä yksin, jotta sitten voin terveeltä pohjalta valita kuulua johonkin, kenties jollekin. Yhteenkuuluvuuden tunne täytyy omistaa, jotta se ei ole palkinto sopeutumisesta yli omien rajojen, eikä se ole illuusio jonka taustalla on pakenemista ja tosiasioiden kieltämistä.
Mieleeni palaa yhä rakkaammaksi muodostuva tuhlaajapojan vertaus. Siinä rikkaan isän talossa kasvanut poika kuvittelee tuntevansa itsensä, ja lähtee etsimään sellaista mitä hän kuvittelee kaipaavansa. Hän pyytää etukäteen oman osansa perinnöstä, mikä tietenkin oli kuin hän olisi julistanut oman isänsä kuoliaaksi. Niin hän lähti, ja pitkän matkan päätteeksi Raamattu kertoo että "hän tuli itseensä". Paljon kokeneena, paljon menettäneenä ja kaikesta riisuttuna hän ei enää voi paeta itseään mihinkään. Hän uskaltaa olla kasvotusten itsensä kanssa. Menneisyytensä kanssa. Nykyisen tilanteensa kanssa. Hän palaa isän luo, ja isä on kuitenkin se joka näkee pojan ensin. Isä on odottanut. Hän ei edes anna pojan pitää tämän valmistelemaa puolustuspuhetta! Aivan toista mielenlaatua edustaa isän talossa kaiken aikaa asunut vanhempi veli, joka näköjään ei itseään ole kohdannut. Häneltä ei tuomion sanoja puutu, eikä edes halua kutsua kotiin palannutta "veljeksi", vaan puhuu hänestä isälle käsitteellä "tuo sinun poikasi".
Ollapa tuo Isän poika, vaikkakin sitten kuinka halveksittu vanhempien veljien joukossa. En halua elää Isän talossa paeten itseäni, tuomiten muissa sen mitä itsessäni häpeän. Vaikka näköjään minun kohdallani tie vei vaikeamman kautta, toivon löytäväni itseni jossain kohti elämää itseni täysin hyväksyneenä, vailla kivusta nousevaa ja pakottavaa tarvetta tulla nähdyksi ja rakastetuksi. 


Kommentit

  1. Tuhlaajapojan isa ei ollut tarjoamassa hyvaksyntaa sikakaukalo elamalle. Sitten kun poika hylkasi sen elamantyylin , han meni isan luo ja isa otti vastaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos blogistasti. On niin vaikeaa kuvitella, mitä kipua olet käynyt ja käyt läpi. Kunpa kristilliset yhteisöt oppisivat vielä jotakin tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Vihri, mita sa tarkotat. Nayttaa etta sa olet ihan pihalla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Seurakuntakipuilua

Elämän välipysäkillä

Perheiden rikkoja